Oikeuslaitos - HelHO:2006:7

Diaarinumero: R 03/642
Antopäivä: 31.3.2005
Ratkaisunumero: 1146
Asianumero: HelHO:2006:7

Syytesidonnaisuus: pahoinpitely-vammantuottamus.
Reformatio in pejus-kielto

B on tehnyt ruumiillista väkivaltaa A:lle vetämällä ja repimällä A:ta voimakkaasti usean minuutin ajan hiuksista sekä potkaisemalla A:ta vasemman jalan reiteen siten, että A on kaatunut maahan. B:n menettelystä on aiheutunut A:lle kipua, särkyä ja arkuutta päänahkaan ja häneltä on irronnut runsaasti hiuksia, ihorikkoa oikeaan olkapäähän ja mustelma jalkaan. Lisäksi B:n menettely on aiheuttanut leikkausta vaatineen A:n oikean olkapään ja solisluun välisen nivelen vaurioitumisen.

Asianomistaja A on vaatinut B:lle rangaistusta törkeästä pahoinpitelystä sen vuoksi, että B on tehnyt ruumiillista väkivaltaa A:lle vetämällä ja repimällä häntä kaksi eri kertaa voimakkaasti usean minuutin ajan hiuksista. B on lisäksi potkaissut A:ta vasemman jalan reiteen sekä kaatanut voimakkaasti hänet maahan. B:n menettely on aiheuttanut A:lle vaikean ruumiinvamman, solisluun ja lapaluun välisen liitoksen luksaation eli pettämisen. Vamman seurauksena solisluun ja lapaluun välinen nivel on pitkälti tuhoutunut ja solisluu ulkoreunaltaan on epävakaa. Olkapäät ja lapaluut ovat keskenään epäsymmetriset. Vammasta on jäänyt A:lle myös toiminnallinen haitta, koska olkanivel ei liiku kunnolla.

B:n on täytynyt ymmärtää, että A:n kaatamisesta katukivetykseen saattaa aiheutua asianomistajalle vaikea ruumiinvamma.

Tekoa on kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä, koska B on pahoinpidellyt A:ta kolme eri kertaa, kaksi kertaa ravintolan sisällä sekä lisäksi myös ravintolan ulkopuolella.

B on myöntänyt syytteen pahoinpitelystä. B on myöntänyt vetäneensä asianomistajaa ulkona hiuksista, minkä yhteydessä asianomistaja oli kaatunut maahan, mutta on kiistänyt potkaisseensa asianomistajaa. B on kiistänyt syyllistyneensä törkeään pahoinpitelyyn. Kysymys ei ole lain tarkoittamasta vaikeasta ruumiinvammasta, eikä vamman laatu ollut B:lle ennalta arvattavissa eikä vammaan ollut tahallisuutta. Teko ei myöskään kokonaisuutena arvostellen ollut törkeä.

B on myöntänyt olleensa tapahtuma-aikaan voimakkaassa humalatilassa. A on myöntänyt olleensa alkoholin vaikutuksen alaisena, mutta ei humalassa.

B on kolmeen eri otteeseen pahoinpidellyt A:ta, ensin ravintolan sisätiloissa kahdesti repimällä häntä voimakkaasti hiuksista ja kerran ravintolan ulkopuolella repimällä A:ta hiuksista ja mitä ilmeisemmin A:n vasemman reiden suuresta mustelmasta päätellen, joko potkaisemalla tai polvella töytäisemällä aiheuttanut A:n kaatumisen maahan seurauksin, että A:lle on tullut syytteessä kuvatut vammat ja niistä seurauksena erilaisia kuluja ja menetyksiä. A:n vakava olkapäävamma ei käräjäoikeuden mielestä ole ollut B:lle ennalta-arvattavissa oleva hiuksista repimällä ja potkulla tai polvella töytäisemällä A:n katuun kaatumisesta johtuva seuraus.

B:n A:han kohdistamaa kolmea perättäistä väkivallantekoa ei ole A:n olkapään alueen vakavasta vammasta ja muista vammoista ja psyykkisistä ongelmista huolimatta kokonaisarvioinnin perusteella ja B:n tahallisuusaste huomioon ottaen pidettävä törkeänä pahoinpitelynä.

VANKEUS
Syyksi luettu rikos 1
60 päivää vankeutta
Vankeusrangaistus ehdollinen.
Koeaika päättyy 31.5.2004.

A on vaatinut, että B tuomitaan 1 kohdan osalta rangaistukseen käräjäoikeuden tuomiossa selostetun rangaistusvaatimuksen mukaisesti törkeästä pahoinpitelystä käräjäoikeuden syyksilukeman pahoinpitelyn asemesta.

B oli juossut takaapäin puhelimeensa puhumassa ollutta A:ta kohti ja kaatanut A:n katukivetykseen juoksemalla tämän päälle. Lisäksi B oli potkaissut A:ta reiteen. Tätä ennen B oli kahdesti aiemmin ravintolassa repinyt raivokkaasti A:ta hiuksista, toisella kerralla yhdessä toisen henkilön kanssa.

Kaatamisen seurauksena A:lle oli aiheutunut vaikea ruumiinvamma. Solisluun ja lapaluun välinen nivel oli pettänyt. Vammasta oli aiheutunut A:lle toiminnallista haittaa, koska olkanivel ei liiku kunnolla. Lisäksi leikkauksista jää kosmeettinen haitta.

Vamma oli ollut B:lle ennalta-arvattavissa, koska B:n oli täytynyt ymmärtää, että äkkiarvaamaton takaapäin kaataminen saattoi aiheuttaa vaikean ruumiinvamman. Teko oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä ottaen huomioon sen, että B oli pahoinpidellyt A:ta kolmesti ja lopuksi paennut paikalta.

A:lle aiheutunut vamma ei ollut B:lle hänen toimintansa ennalta arvattavissa oleva seuraus.

Teko ei ollut törkeä eikä sitä myöskään kokonaisuutena arvostellen voinut pitää törkeänä. B ei ollut yrittänyt kaataa A:ta maahan. B ei ollut voinut ennalta arvata, että A kaatuisi siten, että tämä loukkaisi olkapäänsä ja että hän joutuisi sen vuoksi useisiin leikkauksiin. B:n tahallisuus ei näin ollen ulottunut väitettyihin seikkoihin, jotka tekivät pahoinpitelyn törkeäksi.

Hovioikeus on varannut A:lle ja B:lle sekä viralliselle syyttäjälle tilaisuuden lausua käsityksensä siitä mahdollisuudesta, että B:n menettelyä olkapäävamman osalta arvioidaan rikoslain 21 luvun 10 §:n vammantuottamusta koskevan säännöksen nojalla rikoslain 21 luvun 5 § ja 6 §:n pahoinpitelyä koskevien säännösten asemasta.

A on lausunut, että hän toissijaisesti vaatii B:lle rangaistusta vammantuottamuksesta. Vammantuottamuksen tunnusmerkistö sisältyi jo aiemmin esitettyyn törkeää pahoinpitelyä koskevaan teonkuvaukseen.

B puolestaan on katsonut, että teon arvioiminen sanotuilta osin vammantuottamuksen kannalta edellyttäisi vaihtoehtoista syytettä. Tuottamuksellinen menettely ei sisältynyt syyttäjän tai asianomistajan esittämän rangaistusvaatimuksen teonkuvaukseen. Hovioikeus ei siten olisi voinut omasta aloitteestaan ottaa kysymystä tutkittavakseen.

Virallinen syyttäjä ei ole ole käyttänyt hänelle varattua tilaisuutta antaa asiassa lausuma sanotusta vaihtoehtoisesta mahdollisuudesta.

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 11 luvun 3 §:n pääsäännön, joka vastaa sellaisenaan aikaisemmin tavanomaisoikeudellisena noudatettua sidonnaisuusnormia, mukaan tuomioistuin saa tuomita vain siitä teosta, josta rangaistusta on vaadittu. Tuomioistuin ei kuitenkaan ole sidottu rikosnimikkeeseen eikä lainkohtaan, jonka nojalla rangaistusta on vaadittu.

Rikosasian vastaajan tulee jo ensivaiheessa saada tyhjentävä tieto häneen kohdistetun syytteen sisällöstä ja perusteista. Sääntö koskee teon ulkoisen tapahtumainkulun ohella sitä, mitä syytteessä on todettu vastaajan käyttäytymisestä ja hänen tarkoituksestaan, kuten esimerkiksi tahallisuudesta ja tuottamuksesta (HE 82/1995 vp. s. 126). Sanotun syytesidonnaisuussäännön tarkoitus on ensisijaisesti määrittää tuomioistuimen tutkimisvalta ja siten turvata vastaajan tosiasialliset puolustautumismahdollisuudet.

Hovioikeudessa on tältä osin kysymys siitä, onko hovioikeudella valta omasta aloitteestaan arvioida tahallista pahoinpitelyä koskevan syytteen teonkuvausta joltain osin lievemmän, vammantuottamusta koskevan tunnusmerkistön kannalta arvottamalla syytteessä kerrotun rikoksen objektiivisen puolen perusteella lievemmin rikoksen subjektiivista puolta. Voidaanko siis katsoa, että syyte tahallisesta pahoinpitelystä sisältää rangaistusvaatimuksen myös lievemmästä vammantuottamuksesta (majus includit minus), vaikka tahallinen ja tuottamuksellinen rikos rakenteellisesti eroaisivatkin toisistaan. Yleensä on katsottu, että sanottu periaate voi tulla kysymykseen ainoastaan samantyyppisten rikosten kohdalla (esim. Virolainen, Materiaalinen prosessinjohto, 1988, s. 376, 395-396). Oikeuskirjallisuudessa kannanotot kysymyksestä vaihtelevat puolesta (esim. Lappalainen, Vahingonkorvausvaatimuksesta rikosjutussa, 1986, s. 416; sama LM 1990 s. 779; sama JFT 1993 s. 40 ja sama LM 3/1997 s. 458; Jokela, Uudistuva rikosprosessi, 1998, s. 372 -376; sama, Oikeudenkäynti III, 2004, s. 389-394, erit. s. 393) ja vastaan (esim. Jonkka, Syytekynnys, 1991, s. 69; Koponen, LM 2/1997 s. 277-280, erit. s. 278; Eerola, Oikeus 4/1997 s. 343-344); Virolainen-Pölönen, Rikosprosessin perusteet, 2003, s. 397-401, erit. s. 399; Pölönen, Henkilötodistelu rikosprosessissa, 2003, s. 133, 135, 173 ja 413; Frände, Finsk straffprocessrätt I, 1999, s. 422-423).

Hovioikeus katsoo, että tässä tapauksessa kysymys B:n syyllistymisestä joltain osin pahoinpitelyn asemesta vammantuottamukseen on pelkästään alkuperäisen syytteen teonkuvauksen uusi rikosoikeudellinen luonnehdinta, jonka osalta vaihtoehtoisen vaatimuksen esittäminen tai edes syytteen tarkistaminen ei ole ollut välttämätöntä vammantuottamuskysymyksen tutkimiseksi: kysymys ei näin ollen ole syytesidonnaisuudesta, vaan puhtaasta, tuomioistuimelle kuuluvasta lainsoveltamisesta (jura novit curia), joka on oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 6 luvun 5 §:n 2 momentin nojalla tullut saattaa asianosaiskeskustelun kohteeksi ja siinä tarkoituksessa varata A:lle ja B:lle sekä tässä tapauksessa myös käräjäoikeuden tuomioon tyytyneelle syyttäjälle tilaisuus lausua sanotusta oikeuskysymyksestä (kts. esim. KKO 1970 II 69, 1988:21, 1993:92 ja 1993:164: Leppänen-Välimaa, Muutoksenhaun pääpiirteet 1996, s. 62 ja Eerola, Prosessin ääriviivoja, 1986, s. 108), sekä KKO 2004:120, erim. OikN Häyhä).

Hovioikeus katsoo lisäksi, että B:n puolustautumisen kannalta vammantuottamus rikostunnusmerkistönä ei syytteen teonkuvaus huomioon ottaen sisällä mitään sellaista, mikä tekisi puolustautumisen tosiasiallisesti tältä osin vaikeammaksi kuin puolustautumisen tahallista pahoinpitelyä koskevaa syytettä vastaan. B onkin jo vastauksessaan A:n valitukseen tosiasiassa kiistänyt syyllistyneensä olkapäävamman osalta edes vammantuottamukseen katsoessaan, ettei sanotun vamman aiheutuminen ollut ollut hänelle ennalta-arvattavissa. B:lle on varattu myös tilaisuus lausua nimenomaan vammantuottamusvaihtoehdosta.

Reformatio in pejus-kielto sekä oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 10 ja 11 § (165/1998)

Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 10 §:n (165/1998), jota tässä tapauksessa on sovellettava (1.10.2003 voimaan tulleen lain 381/2003 siirtymäsäännös), mukaan oikeudenkäynti hovioikeudessa koskee käräjäoikeuden ratkaisun kohteena ollutta asiaa valituksessa ja mahdollisessa vastauksessa vedotulta osalta.

Käräjäoikeuden syyksilukemisen osalta ainoastaan asianomistaja A on hakenut muutosta hovioikeudessa. Tältä osin on kysymys myös siitä, voiko hovioikeus arvioida B:in syyksi käräjäoikeuden tuomiossa luetun rikoksen subjektiivista puolta lievemmin ainoastaan A:n valituksesta.

Reformatio in pejus-kiellon mukaan muutoksenhakutuomioistuin ei saa muuttaa valituksenalaista tuomiota muutoksenhakijan vahingoksi eikä vastapuolen eduksi, jos vastapuoli ei ole hakenut muutosta. Kiellon tarkoituksena on turvata asianosaiselle mahdollisuus muutoksenhakuun ilman pelkoa siitä, että tuomio muutoksenhaun seurauksena voisi muuttua hänelle epäedullisemmaksi. Kun sanottua kieltoa sovelletaan nykyään ainoastaan syytetyn valituksen johdosta, reformatio in pejus -kielto ei aseta estettä muuttaa käräjäoikeuden tuomiota B:n eduksi A:n valituksesta (esim. Jyrki Virolainen, Rikosprosessioikeus I, 1998, s. 142 aliv. 4).

Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 11 §:n 2 momentin (165/1998) mukaan hovioikeus ei saa ilman erityistä syytä tutkia, onko vastaaja syyllistynyt hänen syykseen luettuun tekoon, jos käräjäoikeuden tuomioon on haettu muutosta ainoastaan rangaistusseuraamuksen osalta (vrt. KKO 1992:60: Virolainen, DL 1993, oikeustapausosasto s. 40-52, erit. s. 52, s. 292). Sanottu säännös ei ole ehdoton ja erityinen syy on olemassa mm. silloin, kun asiassa tulisi muuten annettavaksi aineellisen oikeuden vastainen tuomio syytetyn vahingoksi (LaVM 1993:11 s. 5). Tässä tapauksessa käräjäoikeuden tuomiossa olkapäävamman ennalta-arvattavuuden osalta perustelujen ja lopputuloksen välillä on ristiriita: käräjäoikeus on ensin katsonut, ettei sanottu vamma ollut B:lle ennalta-arvattavissa oleva seuraus, mikä toteamus on itseasiassa tarkoittanut sitä, ettei sanotun vamman aiheuttamista voitaisi jäljempänä ilmenevillä perusteilla lainkaan lukea B:n syyksi. Käräjäoikeus on kuitenkin katsonut B:n aiheuttaneen sanotun vamman tahallaan A:ta pahoinpitelemällä. Kun lisäksi A on valituksessaan vedonnut vamman olleen B:lle ennalta-arvattavissa oleva seuraus, hovioikeudessa on kysymys käräjäoikeuden syyksilukemisesta kokonaisuudessaan eikä näin ollen estettä arvioida syyksilukemista hovioikeudessa lievemmin mainitun säännöksen nojalla ole.

B on myöntänyt repineensä A:ta hiuksista ravintolassa. Hovioikeus katsoo, kuten käräjäoikeus, että kirjallisena todisteena esitetyssä valokuvassa näkyvästä, A:n reiteen syntyneestä suurehkosta mustelmasta on pääteltävissä, että B on joko potkaisemalla tai polvella töytäisemällä kaatanut A:n maahan. Kun A on ollut alkoholin vaikutuksen alainen, A:n kaatuminen sanotunlaisissa olosuhteissa on ollut varsin todennäköistä. Hiuksista repiminen, potkaiseminen tai polvella töytäiseminen sekä maahan kaataminen ovat siten olleet tahallisia.

Kaatumisen seurauksena A:n olkapään ja solisluun välinen nivel on vaurioitunut. Olkapäävamma on vaatinut useita leikkaushoitoja. Sairauskertomuksista ja lääkärinlausunnoista ilmenee, että hoidossa on ollut ongelmia. Olkanivelessä on tuolloin todettu vaikea liikerajoite, jonka hoitoa on jatkettu fysikaalisessa hoidossa. Lausunnoista ei kuitenkaan ilmene olkapäävamman lopullinen tila. 5.3.2003 päivätyn lausunnon mukaan ilmeistä kuitenkin on, että olkaniveleen jää jonkinasteinen liikerajoite tehokkaasta kuntoutuksesta huolimatta. Koska vammasta ei näin ollen ole näytetty jäävän merkittävää tai olennaista kosmeettista eikä toiminnallista haittaa, hovioikeus katsoo, ettei kysymyksessä ole rikoslain 21 luvun 6 §:n 1 momentissa tarkoitettu vaikea ruumiinvamma.

Hovioikeudessa on kysymys siitä, onko B aiheuttanut A:n olkapäävamman tahallaan, kuten käräjäoikeus on katsonut, vai ainoastaan tuottamuksellisesti huolimattomuudellaan. Syytteessä tai käräjäoikeuden tuomiossa ei ole määritelty B:n syyksi luettua tahallisuuden astetta. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tekoa on pidetty tahallisena paitsi silloin, kun tekijä on tarkoittanut seurauksen aikaansaamista tai mieltänyt sen syntymisen varmaksi, myös silloin kun tekijä on pitänyt seurauksen syntymistä varsin todennäköisenä. Viimeksi mainittu tahallisuuden laji, joka ilmenee nyttemmin nimenomaisesti 1.1.2004 voimaan tulleesta rikoslain 3 luvun 6 §:stä, määrittää samalla myös tahallisuuden alarajan eli rajan tahallisuuden ja törkeän tuottamuksen välillä. Tästä rajanvedosta on tässä asiassa nyt erityisesti kysymys.

Rikosoikeudellinen vastuu voidaan asettaa ainoastaan sellaisista teon seurauksista, joita voidaan rikoksentekohetkellä pitää ennakoitavissa olevina: ennakoitua on vain sellainen teolle tyypillinen vahinkoseuraus, jonka tekijä on voinut ja hänen on pitänyt teon hetkellä joko oman tietonsa tai yleisen elämänkokemuksen perusteella ennakoida ja ottaa lukuun (esim. Ari-Matti Nuutila, Rikosoikeuden yleinen osa, 1997, s. 119-122; KKO 1996:47,1998:67). Näin ollen mikäli B:n voidaan katsoa olleen tietoinen tekonsa seurauksista taikka hänen voidaan katsoa pitäneen niiden syntymistä varsin todennäköisinä, tulee B:n tekoa arvostella kokonaisuudessaan, myös olkapäävamman osalta, tahallisena pahoinpitelynä.

Kysymyksessä olevissa olosuhteissa B:n teon seurauksena mitä erilaisimmat vammat, mm. nyt kysymyksessä olevat olkapäävamma, ovat sinänsä olleet mahdollisia ja B:n ennakoitavissa ilman, että mitään niistä olisi pidettävä tekohetken näkökulmasta selkeästi muita todennäköisimpänä. Olkapäävamma, joka on vaatinut poikkeuksellisen pitkäaikaista, moninaista lääketieteellistä hoitoa, ei kuitenkaan ole ollut sellainen tyypillinen seuraus, jonka B on tekohetkellä nimenomaisesti ymmärtänyt tai täytynyt ymmärtää olevan hänen tekonsa varsin todennäköinen seuraus. B ei näin ollen ole aiheuttanut olkapäävammaa tahallaan. B:n olisi kuitenkin humalatilastaan huolimatta pitänyt ymmärtää, että kohdistaessaan edellä kuvatun väkivaltaisen käyttäytymisen humalassa olleeseen A:han, tämän maahan kaatamisesta saattaa aiheutua A:lle puheena oleva olkapäävamma. B on siten aiheuttanut olkapäävamman huolimattomuudellaan, jota ei kuitenkaan kokonaisuutena arvostellen ole pidettävä törkeänä. B:n viaksi olkapäävamman aiheuttamisen osalta näin ollen jää rikoslain 21 luvun 10:ssä tarkoitettu vammantuottamus.

B:n syyksi on näin ollen luettava käräjäoikeuden syyksilukemisen asemesta 1.1) pahoinpitely ja 1.2) vammantuottamus.

Kohtuullisena seuraamuksena B:n syyksi nyt luetuista rikoksista on pidettävä 30 päivän vankeusrangaistusta, joka käräjäoikeuden määräämin tavoin ja ehdoin on ehdollinen.

VANKEUS
Syyksi luetut rikokset 1.1 ja 1.2
30 päivää vankeutta
Vankeusrangaistus on ehdollinen
Koeaika on alkanut 17.1.2003 ja päättynyt 31.5.2004.

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:
Iiro Kartano, Juha Paimela, Sinikka Tuomi
Esittelijä Pauliina Hermunen