HelHO:2006:19

Takaus - Takauksen vanhentuminen - Päävelallisen konkurssi - Saatavan lakkaaminen

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

HOVIOIKEUSKÄSITTELY

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

TIIVISTELMÄ OIKEUSKYSYMYKSEN RATKAISUSTA

Velasta annettu takaus jäi voimaan päävelallisena olevan oikeushenkilön purkautuessa konkurssin
johdosta. Päävelan vanhentumisen katkaiseminen sanotun purkautumisen jälkeen ei ollut tarpeen,
jotta velkoja säilyttäisi oikeutensa vaatia maksua takaajalta. Edellytyksenä takauksen voimaan jäämiselle oli, että päävelka ei ollut vanhentunut tai muulla tavoin lakannut päävelallisen purkautuessa.

Sama kysymys on ratkaistu myös hovioikeuden asioissa U 06/1174, U 06/1175 ja U 06/1176

SELOSTUS ASIASTA

Riidattomat taustatiedot

Helsingin käräjäoikeus on 27.3.1995 antamallaan ratkaisulla velvoittanut A Oy:n vastuista omavelkaisen takauksen antaneet B:n ja C:n yhteisvastuullisesti maksamaan D Oy:lle pääomaa 87.674,60 markkaa viivästyskorkoineen.

A Oy on asetettu konkurssiin 25.5.1994 ja konkurssituomio on annettu 8.12.1994. Konkurssituomiossa on vahvistettu konkurssipesän varoista maksettavaksi muun muassa edellä mainittu 87.674,60 markan saatava viivästyskorkoineen. A Oy:n konkurssipesän lopputilitys on hyväksytty ja konkurssipesä on päätetty lopettaa 7.5.1998 pidetyssä velkojainkokouksessa. Velkojille ei ole kertynyt tilitettäväksi jako-osuutta. A Oy on poistettu kaupparekisteristä 5.11.1998.

Valituksenalainen päätös

B:n ja C:n vaadittua Vantaan kihlakunnanviraston ulosotto-osastoa poistamaan ulosotosta takausvelkansa, koska heidän A Oy:n velkaan liittyvä takausvastuunsa oli lakannut päävelan vanhennuttua, kihlakunnanvouti on hylännyt vaatimuksen päätöksellään 12.12.2005.

Valitus

B ja C ovat valituksessaan vaatineet, että kihlakunnanvoudin päätös kumotaan ja päätöksessä tarkoitettu päävelka todetaan vanhentuneeksi ja takausvastuu lakanneeksi.

B ja C ovat katsoneet, että päävelka oli vanhentunut viimeistään 10 vuoden kuluttua asiassa 27.3.1995 annetusta maksutuomiosta, kun päävelallista ei ollut tuossa ajassa perimistarkoituksessa muistutettu velastaan. Kun takaus on päävelkaan nähden liitännäinen sitoumus, valittajien takausvastuu oli päävelan vanhentumisen myötä lakannut. Sillä seikalla, että päävelallisena ollut yhtiö oli konkurssimenettelyn jälkeen purkautunut, ei ole merkitystä päävelan vanhentumisen kannalta. Myöskään samaan velkasuhteeseen perustuvan velan periminen omavelkaiselta takaajalta ei katkaise saatavan vanhentumista päävelallisena olevan osakeyhtiön osalta, vaikka takaaja olisikin yhtiön hallituksen jäsen tai toimitusjohtaja. Takausvastuu oli lakannut myös sen vuoksi, että velkoja oli vapauttanut päävelallisen vastuusta ilman takaajien suostumusta. Kymmenen vuoden vanhentumisaika oli alkanut A Oy:n 8.12.1994 annetusta konkurssituomiosta.

Ulosottomiehen kuuleminen

Kihlakunnanvouti on ulosottolain 10 luvun 9 §:n nojalla antamassaan lausunnossa katsonut, ettei päävelka ollut vanhentunut ja että valitus tuli hylätä.

Velkojan kuuleminen

D Oy on vaatinut valituksen hylkäämistä.

HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 16.3.2006

Perustelut

Lähtökohdat ja kysymyksenasettelu

D Oy on valvonut saatavansa A Oy:n konkurssissa ja saatava on 8.12.1994 annetussa konkurssituomiossa vahvistettu maksettavaksi konkurssipesän varoista. Asiassa on riidatonta, että valituksessa tarkoitetun saatavan osalta konkurssituomio on katkaissut vanhentumisen. Riidatonta on myös, että A Oy:n konkurssitäytäntöönpanon päättyessä ja yhtiön tullessa osakeyhtiölain 13 luvun 19 §:n 2 momentin mukaisesti puretuksi nyt kysymyksessä oleva päävelka ei ole ollut vanhentunut. Riidanalaista sen sijaan on, onko se vanhentunut myöhemmin eli sen jälkeen, kun konkurssituomiosta oli kulunut yli 10 vuotta.

Korkeimman oikeuden ratkaisuista KKO 2002:123 ja KKO 2006:5 ilmenevällä tavalla takauksen liitännäisyydestä päävelkaan seuraa, että päävelan lakatessa takaaja vapautuu takausvastuustaan siinäkin tapauksessa, että häntä vastaan on ennen päävelan lakkaamista annettu lainvoimainen maksutuomio.

Asian ratkaisun kannalta olennaista on, voidaanko päävelan katsoa valittajien väittämällä tavalla vanhentuneen tai voidaanko sen katsoa muutoin valittajat takausvastuusta vapauttavalla tavalla lakanneen.

Vanhentumisesta konkurssituomion jälkeen

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1960 II 136 katsonut konkurssituomiossa vahvistettujen saamisten vanhentuneen 10 vuoden kuluessa konkurssituomion julistamisesta, kun ei ollut näytetty konkurssipesän hallinnon osingon jakamisella tai jonkun konkurssivelkojan velasta muistuttamalla keskeyttäneen vanhentumista eikä vanhentumista ollut näytetty muullakaan laillisella toimella keskeytetyn.

Oikeuskirjallisuudessa on esitetty näkemys, jonka mukaan konkurssituomiossa vahvistetut saatavat eivät lainkaan vanhenisi konkurssipesään kuuluvan varallisuuden suhteen, koska se on konkurssin aikana suoraan lain nojalla keskeytyksettömän pakkotäytännön kohteena (Erkki Havansi: Konkurssituomiolla vahvistettujen saatavien vanhentumisesta, teoksessa Juhlajulkaisu/Festskrift Curt Olsson 70 v./år, 1989, s. 88 - 101; Erkki Havansi: Suomen konkurssioikeus, 2. painos, 1991, s. 245, ja 3. painos, 1992, s. 245; Risto K. Ovaska: Konkurssikäsikirja, 2. painos, 1991, s. 186, jossa kirjoittaja pitää Havansin ratkaisuun KKO 1960 II 136 kohdistamaa kritiikkiä oikeutettuna).

Havansi on perustellut näkemystään muun muassa sillä, että niin sanotun veroulosottolain 11 §:n 3 momentissa tarkoitetut saatavat eivät vanhene ajoissa tapahtuneen konkurssivalvonnan jälkeen lainkaan konkurssin kestäessä - mikä sittemmin on vahvistettu Korkeimman oikeuden ratkaisulla KKO 1991:159 - sekä että riitautusoikeudenkäyntien tuloksena tai muutoksenhaussa konkurssituomioon vahvistetut saatavat joka tapauksessa vanhenisivat myöhemmästä ajankohdasta kuin konkurssituomiossa vahvistetut saatavat.

Oikeuskirjallisuudessa esitetty näkemys on nyttemmin saanut ilmauksensa velan vanhentumisesta annetun lain (278/15.8.2003; jäljempänä vanhentumislaki) 17 §:n 1 momentissa. Vanhentumislaki on tullut voimaan 1.1.2004 ja sitä sovelletaan lain 21 §:n 3 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan myös velkaan, jonka oikeusperuste on syntynyt ennen lain voimaantuloa. Sellaisen velan vanhentuminen kuitenkin määräytyy sanotun momentin jälkimmäisestä virkkeestä ilmenevällä tavalla aiemmin voimassa olleen lain eli vuoden 1868 vanhentumisasetuksen (asetus määräajasta velkomisasioissa sekä julkisesta haasteesta velkojille, 32/9.11.1868) säännösten mukaisesti, jos vanhentuminen niiden mukaan tapahtuisi aikaisemmin kuin vanhentumislain nojalla. Viimeksi mainittu rajoitus merkitsee tosiasiassa sitä, että kysymys vanhentumisajan alkamisesta tulee tässä tapauksessa ratkaistavaksi ennen vanhentumislakia voimassa olleen oikeuden mukaan.

Tässä asiassa kysymyksessä olevan saatavan osalta päävelallisena on ollut osakeyhtiö, jolla riidattomasti ei ole ollut toimintaa konkurssin jälkeen ja jolle myöskään ei konkurssituomion jälkeen ole tullut mitään uutta varallisuutta. Tällaisen päävelallisen osalta kaikki se varallisuus, joka ylipäänsä on voinut olla käytettävissä velkojan saatavan suorittamiseen, on kuulunut konkurssitäytäntöönpanon piiriin. Osakeyhtiölain 8 luvun mukaisilla osakeyhtiön edustajilla ei konkurssiin asettamisen jälkeen ole ollut määräämisvaltaa konkurssipesään kuuluvan varallisuuden osalta. Ilmiselvää on siten, ettei vanhentumista konkurssitäytäntöönpanon kestäessä ole voitu katkaista velallisyhtiön edellä mainittuihin edustajiin kohdistettavilla katkaisutoimilla. Näistä syistä ei ole perusteltua arvioida vanhentumiskysymystä samalta pohjalta kuin konkurssiin asetetun luonnollisen henkilön kohdalla.

Konkurssin tarkoituksena on velallisen konkurssiin luovutetun varallisuuden käyttäminen konkurssissa saatavansa valvoneiden velkojien saamisoikeuksien tyydyttämiseen. Konkurssiin asettamisen myötä velallisen puhevalta konkurssivarallisuutta koskevissa asioissa siirtyy konkurssipesälle, jota pesänhoitaja edustaa. Pesänhoitajan keskeisenä tehtävänä on huolehtia konkurssivarallisuuden hoitamisesta ja realisoimisesta sekä realisoinnilla saatujen varojen jakamisesta niiden velkojien kesken, joiden saatavat ovat konkurssimenettelyssä tulleet vahvistetuiksi, mikä A Oy:n konkurssissa sovelletun vuoden 1868 konkurssisäännön järjestelmässä on tapahtunut konkurssituomiossa ja mahdollisten riitautusoikeudenkäyntien tuomioissa. Pesänhoitajan tehtävä konkurssipesässä liittyy siten ensisijaisesti velkojien etujen valvomiseen, joskin hänen tehtävässään tulee ottaa huomioon myös konkurssivelallisen legitiimit intressit. Konkurssivelkojalla on näissä oloissa perusteltua katsoa olevan oikeus luottaa siihen, että hänen asianmukaisesti valvomansa ja konkurssituomiossa vahvistetut saatavansa tulevat konkurssimenettelyssä sen päättymiseen saakka huomioon otetuiksi ilman erillisiä pesänhoitajaan kohdistuvia muistutustoimia, vaikka konkurssitäytäntöönpanon kesto - tavallisimmin joko pesään liittyvien oikeudenkäyntien tai omaisuuden realisointiin tarvittavan ajan pitkittymisen vuoksi - muodostuisikin poikkeuksellisen pitkäksi.

Velallisen näkökulmasta konkurssimenettelyn alkaminen säännönmukaisesti merkitsee sitä, että velallinen menettää konkurssiin luovutetun varallisuuden suhteen pysyvästi määräämisvaltansa ja realisoinnin tapahduttua omistusoikeutensakin. Erityisesti osakeyhtiömuotoisen velallisen kohdalla täysimittainen konkurssi lähes poikkeuksetta johtaa yhtiön purkautumiseen eli velallisen lakkaamiseen oikeushenkilönä. Konkurssimenettely täytäntöönpanona on konkurssisäännön järjestelmässäkin jatkunut konkurssisäännön 7 luvussa säädettyyn lopputilitykseen saakka, vaikka konkurssi oikeudenkäyntinä on päättynyt konkurssituomioon. Näin ollen velallisen voidaan konkurssisäännön järjestelmässäkin edellyttää varautuneen siihen, että konkurssitäytäntöönpano jatkui lopputilitykseen saakka ja että konkurssiin luovutettu varallisuus tuli sen yhteydessä jaettavaksi konkurssissa vahvistettujen saatavien velkojien kesken.

Edellä lausutun perusteella käräjäoikeus katsoo, ettei konkurssituomiolla vahvistettujen saatavien konkurssituomiolla katkaistu vanhentuminen voi alkaa uudelleen konkurssivarallisuuden suhteen niin kauan kuin konkurssitäytäntöönpano on keskeytymättömänä vireillä. Kun kysymyksessä on osakeyhtiön konkurssi eikä konkurssivelallisella yhtiön toiminnan päättyessä konkurssiin ole - eikä edes voisi olla - muuta kuin konkurssiin kuuluvaa varallisuutta, vanhentumisaika ei tällaisten saatavien osalta ylipäänsä käräjäoikeuden käsityksen mukaan voi kulua tuona aikana.

A Oy:n konkurssipesän lopputilitys on hyväksytty ja konkurssipesä päätetty lopettaa 7.5.1998 pidetyssä velkojainkokouksessa. Tuosta kokouksesta on kulunut vähemmän aikaa kuin 10 vuotta. Näin ollen valituksessa tarkoitettu saatava ei ole valittajien väittämällä tavalla lakannut.

Vanhentumisesta konkurssitäytäntöönpanon päättymisen jälkeen

Osakeyhtiön konkurssitäytäntöönpanon päättyminen ei sinänsä lakkauta konkurssissa vahvistettuja saatavia, jotka ovat konkurssimenettelyssä jääneet vaille suoritusta. Kysymys konkurssivelallisen velan lakkaamisesta on kuitenkin tällöinkin merkityksellinen siitä takauksen antaneen henkilön takausvastuun voimassaolon kannalta, koska takaus on päävelkaan nähden liitännäinen sitoumus. Tätä kysymystä on sen vuoksi syytä tarkastella siitä näkökulmasta, että käräjäoikeuden edellä omaksumasta kannasta poiketen kysymyksessä olevan saatavan vanhentumisajan katsottaisiin alkaneen A Oy:n 8.12.1994 annetusta konkurssituomiosta.

Oikeuskirjallisuudessa on esitetty näkemys, jonka mukaan takaus jää voimaan silloin, kun päävelka sammuu päävelallisena olevan oikeushenkilön purkautumisen vuoksi (Erkki Aurejärvi: Luotto- ja maksuvälineet, 1986, s. 274; Erkki Aurejärvi: Takaus, 2001, s. 88; Erkki Aurejärvi - Mika Hemmo: Luotto-oikeuden perusteet, 2004, s. 245; sekä näissä esitettyyn kantaan hyväksyvästi suhtautuen Ari Saarnilehto: Takaus, yhtiön lakkaaminen ja päävelan vanhentuminen, Oikeustieto 1/2006, s. 22 - 24, erit. s. 24).

Asiassa on edellä todetulla tavalla riidatonta, että A Oy:llä ei ole ollut toimintaa konkurssin jälkeen ja että yhtiölle ei ole tullut konkurssituomion jälkeen mitään uutta varallisuutta vaan yhtiön kaikki varallisuus on ollut konkurssipesän hallussa. A Oy on osakeyhtiölain 13 luvun 19 §:n 2 momentin nojalla purkautunut lopputilityksen jälkeen ja tämä on kaupparekisterilain 19 §:n 2 momentin nojalla tehdyn ilmoituksen perusteella merkitty kaupparekisteriin 5.11.1998. Yhtiöllä ei siten konkurssitäytäntöönpanon päättymisen jälkeen ole ollut mitään varallisuutta, jota olisi voitu käyttää velkojan saatavan osittaiseenkaan suorittamiseen.

Takauksen tarkoituksena on turvata velkojalle mahdollisuus saada suoritus päävelalliselle antamastaan velasta päävelallisen maksukyvyttömyyden varalta. Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa päävelallisena olevan oikeushenkilön lakkaamisen perussyynä on nimenomaan yhtiön maksukyvyttömyys, joka konkurssitäytäntöönpanon jälkeen on johtanut suoraan edellä mainitun osakeyhtiölain säännöksen nojalla yhtiön purkautumiseen. Tuo purkautuminen on riidattomasti tapahtunut ennen kuin vanhentumisasetuksen 1 §:n mukainen 10 vuoden vanhentumismääräaika oli kulunut.

Periaatteessa velasta olisi mahdollista myös velallisen lakattua muistuttaa velallista samalla tavoin kuin tuntematonta velallista muutoinkin. Jopa velkomuskanteen nostaminen purkautunutta oikeushenkilöä vastaan on periaatteessa mahdollista. Tällaiset toimet olisivat kuitenkin tosiasiassa pelkkiä muodollisuuksia vailla mitään asiallista sisältöä. Velkoja olisi jo niihin ryhtyessään tietoinen siitä, ettei velallista tai ketään sen asioita hoitavaa henkilöä ylipäänsä ollut. Näissä oloissa vanhentumisen katkaisemisen tarkoitus eli velasta muistuttaminen mahdollisen suorituksen saamiseksi jäisi täydellisesti toteutumatta. Samalla velkojalle kuitenkin aiheutuisi täysin turhia kuluja velkojasta itsestään riippumattomista syistä.

Käräjäoikeus katsoo edellä lausutun perusteella, että velasta annettu takaus jää voimaan päävelallisena olevan oikeushenkilön purkautuessa konkurssin johdosta ja ettei päävelan vanhentumista tuon purkautumisen jälkeen ole tarpeen katkaista, jotta velkoja säilyttäisi oikeutensa vaatia maksua takaajalta. Edellytyksenä takauksen voimaan jäämiselle on luonnollisesti se, että päävelka ei ollut vanhentunut tai muulla tavoin lakannut päävelallisen purkautuessa.

Johtopäätökset

D Oy on asianmukaisesti valvonut saatavansa A Oy:n konkurssissa ja se on tullut konkurssituomiossa vahvistetuksi, mutta jäänyt konkurssitäytäntöönpanossa vaille suoritusta. D Oy:n saatava ei yhtiön purkautuessa ole ollut vanhentunut. D Oy:n saatava ei ole myöhemminkään vanhentunut eikä takaajan vastuusta vapauttavalla tavalla muutoinkaan lakannut. Valittajat eivät siten ole vapautuneet takausvastuustaan. Riidatonta on, että valittajina olevia takaajia kohtaan vanhentuminen on asianmukaisesti katkaistu. Valitusta ei siten voida hyväksyä.

Päätöslauselma

Valittajien vaatimukset hylätään.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Kimmo Vanne

ASIAN KÄSITTELY HOVIOIKEUDESSA

VALITUS

B ja C ovat vaatineet, että päävelka todetaan vanhentuneeksi ja heidän siihen liittyvä takausvelka todetaan lakanneeksi. Vaihtoehtoisesti B ja C ovat vaatineet, että D Oy:n katsotaan vapauttaneen A Oy:n vastuusta ilman takaajien suostumusta ja B:n ja C:n takausvastuun siten lakanneen.

Päävelan vanhentuminen alkoi A Oy:n konkurssituomiosta ja vanhentui, jos siitä ei ollut muistutettu kymmenen vuoden kuluessa. D Oy ei ollut muistuttanut A Oy:n velasta konkurssituomion 8.12.1994 jälkeen. Päävelka oli vanhentunut viimeistään 9.12.2004. B:n ja C:n takausvastuu oli lakannut viimeistään 9.12.2004 päävelan vanhentumisen myötä. Takaajan vastuu velkojaa kohtaan lakkasi myös, jos velkoja vapautti velallisen vastuusta ilman takaajan suostumusta. D Oy oli A Oy:n velkojain kokouksessa 7.5.1998 hyväksynyt konkurssipesän lopputilityksen ja päättänyt lopettaa konkurssipesän. A Oy oli lakannut 5.11.1998 ja siten D Oy:n toimenpiteillä ja suostumuksella vapautunut vastuusta. Takaus oli päävelkaan nähden liitännäinen sitoumus. Kun A Oy oli purkautunut ja päävelka tämän johdosta oli vanhentunut, myös takaus oli lakannut. Yhtiön lakkaaminen ei ollut este velan vanhentumiselle.

VASTAUS

D Oy on kiistänyt muutosvaatimukset.

D Oy:n saatava ei ollut vanhentunut. A Oy:n konkurssi oli täytäntöönpanona päättynyt konkurssipesän lopettamiseen 7.5.1998, jolloin konkurssissa hyväksytysti valvottujen saatavien vanhentuminen oli katkennut. Velan vanhentumisesta annetun lain (2003/728) siirtymäsäännöksen mukaan velka, jonka oikeusperuste oli syntynyt ennen lain voimaantuloa, vanhentui aikaisintaan 1.1.2007, jollei kyseinen velka myös aikaisemmin voimassa olleiden säännösten mukaan vanhentuisi ennen tätä. Saatava ei ollut vanhentunut siinäkään tapauksessa, että katsottaisiin vanhentumisen katkenneen konkurssituomion antamishetkellä. Konkurssin lakkaamisen jälkeen ei ollut tahoa, jolle vanhentumisen katkaiseva ilmoitus olisi voitu tehdä. A Oy:n lakkaamisen syynä oli ollut maksukyvyttömyys. B:n ja C:n takauksen tarkoitus oli ollut turvata velkojan saaminen maksukyvyttömyystilanteessa. A Oy:n lakattua ja saatavan vanhentumisen katkaisemisen ollessa mahdotonta takaus jäi voimaan. Asiassa ei ollut merkitystä sillä, oliko D Oy hyväksynyt lopputilityksen vai ei. Lopputilityksen hyväksyminen ja konkurssin lopettaminen eivät vapauttaneet A Oy:tä vastuusta. B ja C olivat olleet tietoisia konkurssin lopettamisesta ja heillä oli ollut mahdollisuus osallistua lopettamiskokoukseen.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Hovioikeus on tutkinut käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuuden. Aihetta käräjäoikeuden päätöksen muuttamiseen ei ole.

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:
hovioikeudenlaamanni Risto Uoti,
hovioikeudenneuvos Aino Virkkunen,
hovioikeudenneuvos Merja Söderström.

Esittelijä:
Antti Vuori-Karvia.

Lainvoimaisuustiedot:
Korkeimman oikeuden ratkaisu 27.4.2007 : Ei valituslupaa