RHO:2010:1

Antamispäivä 29.1.2010
Diaarinumero R 09/49
Ratkaisunumero: 59

Törkeä veropetos, Hallinnollisessa menettelyssä määrätyt veronkorotukset, Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artikla, Ne bis in idem-sääntö

ASIAN KÄSITTELY KÄRÄJÄOIKEUDESSA

ASIAN KÄSITTELY HOVIOIKEUDESSA

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

ASIAN KÄSITTELY KÄRÄJÄOIKEUDESSA

ROVANIEMEN KÄRÄJÄOIKEUDEN PÄÄTÖS 8.5.2007 JA TUOMIO 29.8.2008

Syyttäjän rangaistusvaatimus

Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta kirjanpitorikoksesta ja törkeästä veropetoksesta.

Syytteen kohdan 1 mukaan A oli 1.1.1995 - 1.4.1999 Rovaniemellä liiketoiminnastaan Suomessa kirjanpitovelvollisena henkilönä merkinnyt kirjanpitoonsa vääriä tietoja:

• kirjaamalla vuosina 1996, 1997 ja 1998 päättyneillä tilikausilla yhteensä 2.224.104 SEK liikaa ostolaskuihin perustuvia menoja,

• kirjaamalla vuonna 1997 päättyneen tilikauden tuloslaskelmalle 198.723 SEK liian pienen varaston muutoksen,

• kirjaamalla taseeseen kassatilin saldoksi määrän, joka on poikennut tilinpäätöshetken tasaisten pankkitilien yhteenlasketusta saldosta 573.257 SEK vuonna 1995, 3.012.724 SEK vuonna 1996, 1.775.601 SEK vuonna 1997 ja 384.419 SEK vuonna 1998, vaikka pankkitilien tapahtumien kirjaamiseen on käytetty kassatiliä ja vaikka A:lla ei ole ollut käteisenä saatuja tuloja sekä

• kirjaamalla vuosina 1996, 1997 ja 1998 päättyneillä tilikausilla perusteettomasti yhteensä 5.339.174 SEK X-nimiselle yhtiölle maksettuihin rojalteihin perustuvia menoja.

Lisäksi A oli laiminlyönyt liiketapahtumien kirjaamisen jättämällä vuosina 1995, 1996, 1997 ja 1998 päättyneillä tilikausilla kirjaamatta yhteensä 3.779.682 SEK:n määräisen varojen yksityiskäytön.

A oli menettelyllään olennaisesti vaikeuttanut oikean ja riittävän kuvan saamista toimintansa taloudellisesta tuloksesta ja asemasta.

Syyttäjän mukaan A:n menettely täytti voimassa olevan rikoslain 30 luvun 9 a §:n törkeän kirjanpitorikoksen tunnusmerkistön. Syyttäjän mukaan voimassa olevan lain soveltaminen ei johtanut vastaajalle lievempään lopputulokseen kuin tekoaikana voimassa olleen lain soveltaminen, joten syyte oli laadittu tekoaikana voimassa olleen lain mukaan.

Syytteen kohdan 2 mukaan A oli 1.11.1996 - 1.11.1999 Rovaniemellä Suomessa yleisesti verovelvollisena henkilönä antanut Rovaniemen verotoimistolle vuosia 1995 - 1998 koskevat veroilmoitukset, jotka olivat sisältäneet väärää tietoa veron määräämiseen vaikuttavista seikoista.

Veroilmoitukset olivat perustuneet kirjanpitoon, johon oli:

• vuosina 1995 ja 1996 päättyneillä tilikausilla jätetty tulouttamatta yhteensä 38.914 SEK sijoitustalletusten korkotuottoja,

• vuonna 1995 päättyneellä tilikaudella kirjattu perusteeton 3.667 SEK:n määräinen kurssierosta johtuva meno,

• vuosina 1996, 1997 ja 1998 päättyneillä tilikausilla kirjattu yhteensä 2.224.104 SEK liikaa ostolaskuihin perustuvia menoja,

• vuosina 1996, 1997 ja 1998 päättyneillä tilikausilla kirjattu yhteensä 5.339.174 SEK perusteettomia X-nimiselle yhtiölle maksettuihin rojalteihin perustuvia menoja sekä

• vuonna 1997 päättyneen tilikauden tuloslaskelmalla kirjattu 198.723 SEK liian pieni varaston muutos.

A oli menettelyllään aiheuttanut veron määräämisen vuodelta 1995 noin 10.633,01 euroa (63.221 mk), vuodelta 1996 noin 97.924,73 euroa (582.234 mk), vuodelta 1997 noin 189.233,78 euroa (1.125.133 mk) liian alhaiseksi sekä vuodelta 1998 on yrittänyt välttää veroa noin 118.109,29 euroa (702.246 mk).

A:n menettelyllä oli tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä. Lisäksi menettelyä oli ainakin rojalteihin perustuvien menokirjausten osalta pidettävä erityisen suunnitelmallisena. A:n teko oli ollut myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Verohallinnon vaatimus

Verohallinto yhtyi syytekohdassa 2 syyttäjän rangaistusvaatimukseen ja vaati oikeudenkäyntikulujensa korvaamista.

Vastaus

A vaati, että asian käsittely lopetetaan heti, koska oikeudenkäynti oli laiton. Asian käsittelyä oli viivytetty perusteettomasti ja kohtuuttomasti, mikä loukkasi ihmisoikeussopimusta.

A:lle tiedoksi annettuun haasteeseen sisältyvää haastehakemusta ei ollut allekirjoitettu, joten vastaaja ei ollut saanut tiedokseen laillista haastetta.

A oli jo saanut rangaistuksen asiassa verotukseen liittyvinä hallinnollisina lisäseuraamuksina. A:lle oli määrätty veronkorotuksia yhteensä 101.634,54 euroa, veronlisäystä yhteensä 92.816,18 euroa ja viivästysseuraamuksia yhteensä 98.809,31 euroa, eli hallinnollisia lisäseuraamusmaksuja 293.260,03 euroa. A oli maksanut kaikki määrätyt seuraamukset. A oli siten jo kärsinyt rangaistuksen asiassa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneen kannan mukaan verovelvolliselle verojen lisäksi hallinnollisesti määrättävät lisäveroseuraamukset rinnastetaan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kohdassa mainittuun rikossyytteeseen. A:ta ei voitu uudestaan rangaista samasta asiasta.

Sen varalta, että asian käsittelyä jatkettiin, A kiisti syytteen kirjanpitorikoksesta ja törkeästä veropetoksesta.

Käräjäoikeuden ratkaisu 8.5.2007

Käräjäoikeus hylkäsi A:n vaatimuksen törkeää veropetosta koskevan syytteen käsittelyn lopettamista ja päätti jatkaa syytteen käsittelyä.

Käräjäoikeus totesi, että Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan 1 kappaleen mukaan ketään ei saa saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen tai rankaista oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet on jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti.

A:lle oli määrätty hallinnollisessa menettelyssä verotarkastuskertomuksen perusteella veroseuraamuksia. A katsoi, että menettelyssä määrätyt hallinnolliset lisäveroseuraamukset olivat ihmisoikeussopimuksen tarkoittama rangaistus.
Saman verotarkastuskertomuksen perusteella syyttäjä oli nostanut A:ta vastaan syytteen törkeästä veropetoksesta. Oli mahdollista, että syyte perustui samoihin seikkoihin kuin veroseuraamukset.

Hallinnollinen verotusmenettely ei ollut Suomessa rikosprosessia eivätkä hallinnolliset lisäveroseuraamukset olleet Suomen rikoslaissa määriteltyjä rangaistuksia.

A:ta ei ollut tuomittu varsinaisessa rikosoikeudenkäyntimenettelyssä rangaistukseen siitä teosta, mistä häntä nyt syytettiin. Asiassa ei siten ollut varsinaista rikostuomiota, jonka oikeusvoimavaikutus estäisi törkeää veropetosta koskevan syytteen käsittelyn.

Tiedossa ei ollut, että Suomessa hovioikeudet tai Korkein oikeus olisivat ratkaisseet ihmisoikeussopimusta soveltaen kysymyksen siitä, estääkö hallinnollisten lisäveroseuraamusten määrääminen samaan menettelyyn perustuvan verorikosoikeudenkäynnin käynnistämisen ja verorikossyytteen ratkaisemisen. Tiedossa ei ollut Suomesta oikeuden ratkaisuja, joissa hallinnollisten lisäveroseuraamusten määräämisen olisi katsottu estävän verorikosprosessin käynnistämisen ja verorikossyytteen ratkaisemisen.

Suomessa se, että hallinnollisessa menettelyssä oli määrätty lisäveroseuraamuksia ja että verovelvollinen oli ne maksanut, voi vaikuttaa rikosprosessissa mahdollisen rikoksen syyksilukemiseen (esimerkiksi teon törkeys, tahallisuus). Hallinnollisessa menettelyssä määrättyjen lisäveroseuraamusten maksu voitiin myös ottaa huomioon mahdollista rangaistusta mitattaessa.

Mainitut seikat huomioon ottaen ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan 1 kappale ei muodostanut estettä törkeää veropetosta koskevan rikossyytteen käsittelylle ja ratkaisulle. Se, että A:lle oli hallinnollisessa menettelyssä määrätty lisäveroseuraamuksia ja hän oli ne maksanut, ei näin ollen estänyt törkeää veropetosta koskevan syytteen käsittelyä.

Käräjäoikeuden ratkaisu 29.8.2008

Käräjäoikeus hylkäsi muut A:n vaatimukset käsittelyn lopettamisesta ja totesi, että A oli laillisesti haastettu vastaamaan syyttäjän vaatimuksiin. Myöskään asian käsittelyn viivästymisen perusteilla asiassa ei ollut käräjäoikeuden mukaan perusteita jättää syyttäjän vaatimuksia tutkimatta.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n syyttäjän syytteen teonkuvausten mukaisesti kirjanpitorikoksesta ja törkeästä veropetoksesta yhteiseen 1 vuoden 2 kuukauden pituiseen ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja määräsi tämän liiketoimintakieltoon neljäksi vuodeksi. Käräjäoikeus velvoitti lisäksi A:n korvaamaan verohallinnon oikeudenkäyntikulut asiassa.

Käräjäoikeus otti asian käsittelyn viivästymisen sekä A:lle määrätyt veronkorotukset ja niiden maksamisen huomioon A:n rangaistusta lieventävänä seikkana.

ASIAN KÄSITTELY HOVIOIKEUDESSA

Vaatimukset

A vaati muun muassa, että syytteet hylätään ja hänet vapautetaan tuomitusta rangaistuksesta ja liiketoimintakiellosta ja että Suomen valtio velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudessa 120 636,76 eurolla ja hovioikeudessa 13 436,94 eurolla laillisine viivästyskorkoineen.

A perusteli vaatimustaan syytteen hylkäämisestä muun muassa sillä, että syytettä törkeästä veropetoksesta ei ollut saanut nostaa, koska A oli Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneen kannan mukaan jo kärsinyt asiassa rangaistuksen maksamalla kaikki hänelle määrätyt hallinnolliset lisäveroseuraamukset. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisesti veronkorotukseen johtava teko oli Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan tarkoittama rikos, koska veronkorotuksista määrättiin kaikkiin veronmaksajiin soveltuvalla yleisellä lain säännöksellä ja koska Suomessa veronkorotus ei ollut korvausta vahingosta vaan sillä oli sekä rangaistus- että ehkäisytarkoitus. Seuraamuksen mahdollinen vähäisyys ei myöskään estänyt soveltamasta kyseistä artiklaa. A:taa ei siis voitu vastoin Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan säännöstä enää toiseen kertaan syyttää taikka tuomita samasta teosta.

Syyttäjä ja verohallinto vaativat, että valitus hylätään.

Syyttäjän ja verohallinnon mukaan veronkorotuksen määrääminen ei ollut sellainen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan tarkoittama rikosoikeudenkäynti, joka estäisi rikosoikeudenkäynnin yleisessä tuomioistuimessa. Kysymyksessä ei ollut siten saman asian käsitteleminen kahteen kertaan. Myös suomalainen oikeuskäytäntö tuki tätä.
Verotusmenettelyssä ei tutkittu verovelvollisen tahdonmuodostukseen liittyviä seikkoja, vaan veronkorotuksen määrääminen voi perustua esimerkiksi verovelvollisen passiivisuuteen jälkiverotusmenettelyssä. Rikosprosessissa syyttäjän oli osoitettava, että vastaaja oli ollut tietoinen veropetosrikoksen tunnusmerkistön edellyttämistä olosuhteista ja sen lisäksi pitänyt menettelynsä varmana tai ainakin todennäköisenä seurauksena verolta välttymistä. Lisäksi muutoksenhakumenettelyt olivat verotusmenettelyssä ja rikosprosessissa toisistaan riippumattomat. Henkilö, joka tuomittiin veropetoksesta, voi saada hänelle määrätyt veronkorotukset poistetuiksi valittamalla verotuspäätöksestä hallintotuomioistuimeen. Tästä syystä verotusmenettelyssä määrättyä veronkorotusta ei voitu rikosprosessista riippumattoman valitustien ollessa avoin pitää Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan tarkoittamana lopullisena syylliseksi tuomitsemisena. A oli myös peruuttanut muun muassa veronkorotuksen määräämistä koskevan valituksensa hallintotuomioistuimessa luopuen näin ollen käyttämästä niitä oikeussuojakeinoja, joihin hänellä lain mukaan olisi ollut mahdollisuus.

A:n yhteenlasketut myyntituotot olivat olleet veropetossyytteessä tarkoitettuna aikana noin 21 494 000 euroa ja hänelle määrättyjen veronkorotusten määrä 101 634 euroa. Veronkorotusten määrää ei voitu pitää saatujen myyntituottojen määrään suhteutettuna erityisen raskaana seuraamuksena. Käräjäoikeus oli puolestaan A:lle määrättyjen veronkorotusten vuoksi lieventänyt hänelle tuomittua vankeusrangaistusta 6 kuukaudella, mistä seurasi, ettei A:han kohdistunut asiassa todellista kaksinkertaista rangaistusta.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen asiaa koskeva oikeuskäytäntö oli niukkaa. Ne bis in idem -säännön soveltaminen valituksessa esitetyllä tavalla loukkaisi Suomen perustuslain 6 §:ssä säädettyä ihmisten yhdenvertaisuutta lain edessä, kun ajan kulumisesta riippuen osalle ihmisistä tuomittaisiin vain veronkorotus ja osa ihmisistä puolestaan voitaisiin tuomita enintään neljän vuoden mittaiseen ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden ratkaisua kirjanpitorikoksen syyksilukemisen osalta.

Törkeän veropetoksen osalta hovioikeus lausui seuraavaa:

Asiassa on kysymys siitä, ovatko A:lle hallinnollisessa verotusmenettelyssä määrätyt veronkorotukset, jotka hän on maksanut ja joiden maksuunpanosta hän ei ole valittanut, rangaistuksen luonteisia ja estävätkö ne tuomitsemasta A:ta uudelleen tässä rikosoikeudenkäynnissä syyttäjän syytteen mukaisesti törkeästä veropetoksesta.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan 1 kohdan mukaan ketään ei saa saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen ja rangaista oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet on lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti. Kysymys on niin sanotun ne bis in idem -säännön soveltamisesta.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun rikosoikeudenkäynnin käsitettä tulkittaessa on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan otettava huomioon ne yleiset periaatteet, jotka koskevat rikossyytteen ja rangaistuksen käsitteitä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 ja 7 artikloissa. Rikossyytteen olemassaoloa tulee harkita ottamalla huomioon Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vahvistamat kolme kriteeriä eli niin sanotut Engelin kriteerit (ks. Engel and Others v. Netherlands, 8 June 1976, Series A no. 22) eli teon oikeudellinen luonnehdinta kansallisen oikeuden mukaan, teon todellinen luonne sekä määrättävissä olevan seuraamuksen ankaruus. Kaksi viimeksi mainittua ovat vaihtoehtoisia eivätkä välttämättä kumulatiivisia. Riittävää on, että teko on luonteeltaan rikos tai teosta voitiin määrätä seuraamus, joka luonteeltaan tai ankaruudeltaan kuuluu yleensä rikosseuraamusten piiriin. Ankaruuden puuttuminen ei poista asiallisesti rikolliselta teolta sen luonnetta. Kriteerejä tulee tarkastella kumulatiivisesti, ellei jonkin perusteella voitu päästä selkeään lopputulokseen.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisussaan Jussila v. Suomi 23.11.2006 todennut, että ratkaisevaa ei ollut se, että kotimaisen oikeuden mukaan veronkorotus ei ollut rikosluonteinen seuraamus vaan kuului yhtenä osana fiskaaliseen järjestelmään. Tuomioistuimen mukaan tärkeämpi oli toinen kriteeri eli teon todellinen luonne, jota harkitessa otettiin huomioon, että veronkorotuksesta oli määrätty nojautumalla lain yleisiin säännöksiin, joita sovellettiin kaikkiin veronmaksajiin, ja että veronkorotus ei ollut korvausta vahingosta vaan sillä oli rangaistus- tai ehkäisytarkoitus. Tuomioistuin on pelkästään näillä perusteilla katsonut, että veronkorotukseen johtanut Jussilan menettely oli luonteeltaan rikos Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan mielessä ja että seuraamuksen vähäisyys ei estänyt soveltamasta artiklaa.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on edelleen ratkaisussaan Ruotsalainen v. Suomi 16.6.2009 todennut samoin kuin Jussila -tapauksessa, että ratkaisevaa ei ollut se, että kotimaisen oikeuden mukaan hallintomenettelyssä määrätty polttoainemaksu ei ollut rikosseuraamus vaan se luettiin verotuksen alaan. Tuomioistuimen mukaan tärkeämpi oli toinen kriteeri eli teon todellinen luonne, jota harkitessa otettiin huomioon, että polttoainemaksulain kyseiset säännökset koskivat kaikkia kansalaisia eivätkä vain tietyssä erityisasemassa olevaa henkilöryhmää. Valittaja oli ollut maksuvelvollinen diesel-ajoneuvon omistajana tai käyttäjänä. Tuomioistuin piti kyseisen tapauksen oloissa näyttämättömänä hallituksen väitettä siitä, että maksu tarkoitti olla taloudellinen korvaus vahingosta. Sinänsä asetettu maksu saattoi vastata vahinkoa eli veromenetystä. Kuitenkin maksu oli peritty kolminkertaisena. Tätä oli pidettävä rangaistuksena, jolla pyrittiin estämään uusia rikoksia, mikä oli tyypillisesti rikosseuraamusten tavoite. Niin ollen voitiin katsoa, että perinnän perustana olleella säännöllä oli paitsi korvaus- myös ehkäisy- ja rangaistusluonteiset tavoitteet. Teko oli siten luonteeltaan rikos ja 7. lisäpöytäkirjan 4 artikla soveltui.

Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa on riidatonta, että A.lle on määrätty hallinnollisessa verotusmenettelyssä veronkorotusta101 634 euroa. Hovioikeus viitaten edellä mainittuihin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuihin katsoo, että veronkorotuksen määrääminen on, ottaen huomioon teon todellisen luonteen ja seuraamuksen ankaruuden, rangaistuksen luonteinen ja että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artikla soveltuu tapaukseen.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisussaan Zolotukhin v. Venäjä 10.2.2009 todennut, että sen aikaisemmassa oikeuskäytännössä oli esiintynyt erilaisia tarkastelutapoja siitä, oliko henkilöä syytetty kahdesti samasta rikoksesta. Tarkastelutapojen kirjoon nähden tuomioistuin piti tarpeellisena harmonisoida artiklassa tarkoitetun saman rikoksen tulkintaa. Tuomioistuin katsoi, että artikla kielsi uuden syytteen tai oikeudenkäynnin sikäli kuin se perustui samoihin tai olennaisesti samoihin tosiseikkoihin. Siten artiklan noudattamista harkittaessa oli tutkittava konkreettisia tosiseikkoja, jotka koskivat samaa syytettyä ja liittyivät erottamattomasti toisiinsa ajan ja tilan suhteen.

A:lle on määrätty hallinnollisessa veromenettelyssä verotarkastuskertomuksen perusteella maksettavaksi edellä kerrottu veronkorotus vuosilta 1995-1998, koska A:n antamissa veroilmoituksissa oli katsottu olleen käräjäoikeuden tuomiossa kerrotun syytteen 2 mukaiset väärät tiedot. Syyttäjä on saman verotarkastuskertomuksen perusteella nostanut A:ta vastaan syytteen kirjanpitorikoksesta ja törkeästä veropetoksesta. Syyte törkeästä veropetoksesta on perustettu siihen, että A on Suomessa verovelvollisena henkilönä antanut Rovaniemen verotoimistolle vuosia 1995-1998 koskevat veroilmoitukset, jotka ovat sisältäneet väärää tietoa veron määräämiseen vaikuttavista seikoista ja aiheuttanut menettelyllään veron määräämisen vuosilta 1995-1997 yhteensä 297 791,52 euroa liian alhaiseksi sekä yrittänyt välttää veroa vuodelta 1998 noin 118 109,29 euroa. Syyte ja A:lle määrätty veronkorotus perustuvat niin ollen samoihin tai olennaisesti samoihin tosiseikkoihin ja ne liittyvät erottamattomasti toisiinsa ajan ja tilan suhteen, vaikkakin törkeän veropetoksen tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää tahallisuutta. Siten nyt kyseessä oleva syyte on Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan tarkoittama uusi syyte rikoksesta, josta A on jo lopullisesti tuomittu syylliseksi Suomen lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti.

Näin ollen A:ta ei olisi tullut tuomita törkeästä veropetoksesta, vaan käräjäoikeuden olisi tullut jättää syyte tutkimatta. Sen vuoksi hovioikeus poisti käräjäoikeuden tuomion tältä osin ja jätti syytteen törkeästä veropetoksesta tutkimatta.

Hovioikeus tuomitsi A:n kirjanpitorikoksesta ehdolliseen 60 päivän vankeusrangaistukseen todeten seuraavaa.

A:n syyksi jää kirjanpitorikos. A on merkinnyt kirjanpitoon vääriä tietoja usean tilikauden ajan, vääriä tietoja on ollut paljon ja niiden euromäärä on ollut suuri. Kirjanpitoon merkityt väärät tiedot ovat käräjäoikeuden toteamin tavoin olennaisesti vaikeuttaneet oikean ja riittävän kuvan saamista A:n toiminnan taloudellisesta tuloksesta ja asemasta. Käräjäoikeus on rangaistusta mitatessaan ottanut rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan perusteella rangaistusta lieventävänä seikkana huomioon rikoksen tekemisestä kuluneen huomattavan pitkän ajan ja lieventänyt kirjanpitorikoksesta ja törkeästä veropetoksesta tuomitsemaansa yhteistä vankeusrangaistusta kokonaiskäsittelyajan vuoksi 6 kuukaudella. Tämä huomioon ottaen hovioikeus katsoo, että A on tuomittava hänen syykseen luetusta kirjanpitorikoksesta 60 päivän vankeusrangaistukseen.

Hovioikeus lyhensi A:lle määrätyn liiketoimintakiellon pituuden 3 vuodeksi.

Hovioikeus katsoi, että asiassa oli oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 1 a §:n 1 momentin mukaisia erityisiä syitä velvoittaa valtio korvaamaan osaksi A:n oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa tutkimatta jätetyn törkeää veropetosta koskevan syytteen osalta.
Hovioikeus vapautti A:n korvaamasta verohallinnon oikeudenkäyntikuluja käräjäoikeudessa.

ERI MIELTÄ OLEVAN JÄSENEN LAUSUNTO ASIASSA R 09/49

Hovioikeudenneuvos Hovioikeudenneuvos Sakari Laukkanen:

Olen samaa mieltä kuin hovioikeuden enemmistö törkeää veropetosta koskevista perusteluista, mutta eri mieltä siitä, sitooko Lapin veroviraston 13.12.2001 tekemä päätös A:n veron korottamisesta syytettä tutkivaa yleistä tuomioistuinta niin, että se estäisi törkeää veropetosta koskevan syytteen tutkimisen.

Hallintoviranomaisten päätöksen oikeusvoimasta prosessilajien väliset rajat ylittävissä tilanteissa ei ole säännöksiä. Välillisesti riita- ja rikosasioissa annettujen tuomioiden oikeusvoima ilmenee ylimääräistä muutoksenhakua koskevasta oikeudenkäymiskaaren 31 luvusta sekä eräistä ulkomaisia tuomioita ja välitystuomioita koskevista säännöksistä, joista tässä ei ole kysymys. Vastaavat hallintoasiaa koskevat säännökset ovat hallintolainkäyttölaissa. Koska eri prosessilajeissa ei käsitellä samoja asioita, ei niissä annetuilla tuomioilla yleensä ole asian tutkimisen toisessa prosessilajissa estävää vaikutusta. Veroprosessin vireilläolo ei saata synnyttää esimerkiksi vahingonkorvauskannetta estävää lis pendens- vaikutusta yhtä vähän kuin myöskään tuomioistuinprosessi voisi vaikuttaa veroprosessia estävästi. On myös katsottu, ettei veroviranomaisen tai hallintotuomioistuimen lainvoimainen päätös verotusasiassa, jolla ratkaisulla on tuomioistuinprosessissa eräänlainen ennakkokysymyksen luonne, sido syyte- ja vahingonkorvauskysymyksiä tutkivaa yleistä tuomioistuinta (Juha Lappalainen, Vahingonkorvausvaatimuksesta rikosjutussa 1986 s. 286).

On kuitenkin selvää, että verotusasiassa tehdyllä ratkaisulla on näyttönä suuri merkitys verorikosjutussa niin syyllisyyskysymyksen kuin korvausvaatimustenkin selvittelyssä. Periaatteessa syyteasiaa käsittelevä tuomioistuin tekee kuitenkin ratkaisunsa itsenäisesti (ks. KKO 1997:158). Näillä ja muuten hovioikeuden tuomiossa lausutuilla perusteilla lausun tuomiolauselmassa seuraavan. Muutokset käräjäoikeuden tuomioon: 2) Syyte törkeästä veropetoksesta hylätään.

Muilta osin olen samaa mieltä kuin hovioikeuden enemmistö.

ASIAN OVAT HOVIOIKEUDEN TÄYSISTUNNOSSA RATKAISSEET

hovioikeuden presidentti Esko Oikarinen
hovioikeudenlaamanni Ritva Supponen
hovioikeudenlaamanni Erkki Nenonen
hovioikeudenneuvos Keijo Siljander
hovioikeudenneuvos Helinä Haataja
hovioikeudenneuvos Marianne Wagner-Prenner
hovioikeudenneuvos Teija Unkila
hovioikeudenneuvos Auli Vähätörmä
hovioikeudenneuvos Sakari Laukkanen (eri mieltä)
hovioikeudenneuvos Tapio Kamppinen
hovioikeudenneuvos Esko Arponen
hovioikeudenneuvos Virve Salo
hovioikeudenneuvos Petri Nykänen
hovioikeudenneuvos Pasi Oikkonen
määräaikainen hovioikeudenneuvos Liisa Rintala, joka on myös esitellyt asian
määräaikainen hovioikeudenneuvos Janne Anttila

LAINVOIMAISUUSTIEDOT

Vailla lainvoimaa

Etusivulle

Päivitetty 2.2.2010