HelHO:2012:3

Elinkautinen vankeusrangaistus
Syyttömästi vangitun korvaus
Vahingonkorvaus
Julkisyhteisön korvausvastuu

Antopäivä: 16.12.2011
Diaarinumero: S 10/2359
Ratkaisunumero: 3703

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

HOVIOIKEUSKÄSITTELY

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUS TUOMIO 5.7.2010

SELOSTUS ASIASTA

Asian riidaton tausta

A on suorittanut elinkautista vankeusrangaistusta. Helsingin hovioikeuden 3.12.2007 tekemällä päätöksellä A on määrätty päästettäväksi ehdonalaiseen vapauteen. Vapauttamispäiväksi on vahvistettu 1.7.2008.

Rikosseuraamusvirasto on sijoittanut A:n valvottuun koevapauteen ajaksi 25.2. - 1.7.2008.

Rikosseuraamusvirasto on päätöksellään 14.5.2008 peruuttanut A:n valvotun koevapauden. 30.5.2008 Rikosseuraamusvirasto on hakenut hovioikeudesta A:n ehdonalaisen vapauttamisen peruuttamista.

26.6.2008 Helsingin hovioikeus on kumonnut hovioikeuden 3.12.2007 antaman ratkaisun ja hylännyt A:n vaatimuksen ehdonalaiseen vapauteen päästämisestä.

Vantaan käräjäoikeus on 26.6.2008 tuominnut A:n koevapauden aikana tehdystä kahdesta törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, kahdesta kulkuneuvon kuljettamisesta oikeudetta ja moottorikulkuneuvon käyttövarkaudesta 60 vuorokauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

A on 2.7.2008 jättänyt korkeimpaan oikeuteen valituslupahakemuksen, jossa hän on samalla pyytänyt Helsingin hovioikeuden päätöksen täytäntöönpanon kieltämistä. Korkein oikeus on 26.8.2008 antanut päätöksen, jonka mukaan täytäntöönpanoa ei ole kielletty. Samalla A:lle on annettu valituslupa.

Korkein oikeus 17.12.2008 kumonnut hovioikeuden 26.6.2008 antaman päätöksen ja määrännyt A:n päästettäväksi ehdonalaiseen vapauteen. Vapauttamispäiväksi on vahvistettu 2.2.2009.

A on hakenut valtiokonttorilta korvausta kärsimyksestä. Valtiokonttori on 30.3.2009 antamallaan päätöksellä hylännyt hakemuksen.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

A:n vaatimukset

A on vaatinut, että Suomen valtio velvoitetaan maksamaan A:lle 30.000 euroa laillisine viivästyskorkoineen 2.2.2009 lukien.

A on myöntänyt Suomen valtion oikeudenkäyntikuluvaatimuksen määrällisesti oikeaksi.

Perustelut

A:lla on oikeus korvaukseen joko syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain nojalla, vahingonkorvauslain nojalla anonyymin tuottamuksen kyseessä ollessa tai KKO 2008:10:n nojalla.

Asiaan voidaan soveltaa SyytKorvLn säännöksiä, koska perusoikeus- ja ihmisoikeusajattelu on lain säätämisen jälkeen kehittynyt. SyytKorvL on ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa. Lain sanamuoto on suppea suhteessa niihin vapaudenmenetyksen lajeihin, jotka korkein oikeus on käytännössään katsonut korvattavaksi vahingoksi.

SyytKorvL:n 3 § 1 momentti soveltuu tähän asiaan analogisesti. Lakia koskevalla hallituksen esityksellä ei ole asiassa merkitystä.

A:n vapauttamisesta 1.7.2008 on ollut olemassa tehokas päätös eikä sitä ole toimeenpantu. Sitä ei myöskään ole missään vaiheessa lainvoimaisesti kumottu, sillä hovioikeuden 26.6.2008 antama päätös ei ole saanut lainvoimaa.

A:lle voidaan maksaa korvausta myös vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n perusteella. Rikosseuraamusvirasto on syyllistynyt tuottamukseen, koska sen ei olisi tullut julkista valtaa käyttäessään lähteä ajamaan asiaa hovioikeudessa esittämällä vääriksi tietämiään perusteita. Vapauttamisen uudelleenharkinnassa on asiallisesti kyse rangaistusvaatimuksesta. Kyseisen lain harkintasäännökset ovat perustuslain 22 §:n vastaisia. Perustuslain nojalla rikosseuraamusvirasto ei olisi edes saanut hakea A:n vapauttamispäätöksen purkua.

Rikosseuraamusvirasto on syyllistynyt tuottamukseen myös, koska se on ajanut vaatimustaan yksipuolisesti ja esittänyt pelkästään vaatimustaan tukevia seikkoja ja jättänyt tekemättä väitteitä, jotka olisivat puhuneet sen hakemusta vastaan. Rikosseuraamusvirasto ei ole hovioikeudessa vedonnut A:sta tehtyyn vaarallisuusarviointiin.

Korkein oikeus on ratkaisussaan rikkonut reformaatio in peijus -kieltoa. Se ei olisi saanut itse määrätä uutta vapauttamispäivää A:lle. Sen olisi ainoastaan pitänyt hylätä tai hyväksyä hovioikeuden ratkaisu.

A on 19.12.2008 lähettänyt rikosseuraamusvirastolle vaatimuksen A:n vapauttamisesta. Rikosseuraamusvirasto on kieltäytynyt vapauttamasta A:ta. Sen ei kuitenkaan olisi tullut noudattaa väärää korkeimman oikeuden päätöstä.

A:lle vapaudenmenetyksestä aiheutunut kärsimys voidaan korvata vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n 1-kohdan nojalla. Säännöstä voidaan tulkita analogisesti laajentaen. Perusoikeusajattelu on vahingonkorvauslain säätämisen jälkeen kehittynyt ja lain esitöissä todetaan, ettei vahingonkorvauslailla ole tarkoituskaan kattaa kaikkia korvattavia vahinkoja, vaan ne muotoutuvat oikeuskäytännössä ja oikeustieteessä. Kyseessä on tuottamuksellinen vapaudenriisto anonyymin tuottamuksen perusteella.

A:n vapauttamismenettely ei ole täyttänyt perustuslain, Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen vaatimuksia, koska menettely on kestänyt kokonaisuutena kohtuuttoman pitkään. Alkuperäisestä vapauttamispäivästä korkeimman oikeuden ratkaisupäivään on kulunut 5 kuukautta 17 päivää. Rikosseuraamusviraston ei olisi tullut noudattaa korkeimman oikeuden päätöstä ja vapauttaa A:ta vasta korkeimman oikeuden määräämänä päivänä. Kaikki yli muutaman tunnin kestänyt vapauttamismenettely on kestänyt liian pitkään.

Hovioikeudella ja korkeimmalla oikeudella on ollut oikeus tutkia asia, mutta Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 3 kohdan nojalla A ei olisi saanut oikeudenkäyntien ajan pitää vangittuna. Vangin vahingoksi ei saa jäädä se, että mahdollisesti myöhemmin todetaan, ettei häntä olisi pitänyt vapauttaa. Asian käsitteleminen nopeammin olisi ollut täysin mahdollista. Käsittelyn pitkittyminen on johtunut tuomioistuinten resursseista.

Mikäli katsotaan, ettei A:lla ole oikeutta korvaukseen minkään lain nojalla, A:lta puuttuu tehokas oikeussuojanormi vapaudenmenetysloukkausta vastaan.

Vastaus

Suomen valtio on kiistänyt kanteen sekä perusteeltaan että määrältään vaatien sen hylkäämistä ja A:n velvoittamista korvaamaan Suomen valtion oikeudenkäyntikulut 781 eurolla laillisine viivästyskorkoineen. Suomen valtio on kiistänyt kantajan viivästyskorkovaatimuksen ajalta ennen haasteen tiedoksiantoa.

Perustelut

Korvauksen vaatiminen SyytKorvL:n perusteella

A on ollut suorittamassa elinkautista vankeusrangaistusta korkeimman oikeuden määräämään vapautumisajankohtaan 2.2.2009 saakka. A ei siten ole ollut SyytKorvL:ssa edellytetyllä tavalla aiheettomasti vapautensa menettäneenä.

SyytKorvL ei koske vahingonkorvausta, joka perustuu siihen, että tuomittua on täytäntöönpanossa tapahtuneen virheen johdosta pidetty rangaistuslaitoksessa liian kauan.

Korvauksen vaatiminen VahL:n ja anonyymin tuottamuksen perusteella

Rikosseuraamusvirasto tai kukaan sen virkamies ei ole menetellyt asiassa VahL 3 luvun 2 §:ssä edellytetyllä tavalla virheellisesti.

Pitkäaikaisvankien vapauttamismenettelystä annetun lain nojalla Rikosseuraamusvirastolla on oikeus saattaa kysymys elinkautisvangin vapauttamispäätöksen peruuttamisesta tuomioistuimen käsiteltäväksi, mikäli vanki koevapauden aikana ennen ehdonalaiseen vapauteen päästämistä syyllistyy uuteen rikokseen.

A:n epäiltiin syyllistyneen useisiin rikoksiin valvotun koevapauden aikana. Esitutkinnassa saatua näyttöä A:n syyllisyydestä pidettiin erittäin vahvana ja A oli itsekin pääosin myöntänyt teot. Oli perusteltu syy olettaa, että A tuomitaan rikoksista ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Tämän vuoksi oli perusteltua saattaa A:n ehdonalaiseen vapauteen päästäminen hovioikeuden uudelleen harkittavaksi. Se, että korkein oikeus päätyi A:n vapauttamisen peruuttamisen osalta eri ratkaisuun kuin hovioikeus, ei osoita sitä, että virasto olisi menetellyt asiassa VahL 3 luvun 2 §:ssä edellytetyllä tavalla virheellisesti.

Rikosseuraamusvirasto on pannut täytäntöön hovioikeuden ja korkeimman oikeuden päätökset niiden sisällön mukaisina. Korkeimman oikeuden ratkaisu ei ole virheellinen. Korkein oikeus on erikseen harkinnut A:n vapautumisajankohdan määräytymistä ja määrännyt uuden vapautumisajankohdan. Rikosseuraamusvirasto ei olisi voinut päästää A:ta ehdonalaiseen vapauteen muuna päivänä kuin sinä päivänä, jona hänet on vapautettu.

Rikosseuraamusvirasto ei ole tuonut hovioikeudessa esiin A:n vaarallisuudesta tehtyä selvitystä, koska se ei pitänyt A:ta vaarallisena.

Perustuslain mukaan virkamiehen on noudatettava lakia, vaikka se olisi perustuslain vastainenkin. Ainoastaan tuomioistuimet voivat tulkita lakien perustuslainmukaisuutta.

Kanteessa ei ole osoitettu, että A:lle olisi aiheutunut asiassa kärsimyksenä korvattavaa vahinkoa.

Korvauksen vaatiminen KKO ennakkoratkaisun (KKO 2008:10) perusteella

KKO:n päätös ei sovellu nyt käsiteltävään asiaan. A:n tapauksessa on kyse tuomioistuimelle tehdystä esityksestä A:n vapauttamisen uudelleen arvioimiseksi. A ei ole suorittanut rangaistusta yli säännönmukaisen vapautumisajankohdan.

Rikosseuraamusvirasto ei ole asiassa menetellyt VahL 3 luvun 2 §:ssä tarkoitetulla tavalla virheellisesti, koska A on vapautettu tuomioistuimen määräämänä ajankohtana.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

TUOMION PERUSTELUT SyytKorvL:n soveltaminen asiaan

Syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapaudenmenetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain 3 §:n mukaan jos joku on kokonaan tai osaksi suorittanut hänelle tuomitun vapausrangaistuksen, vaikka tuomio ei ole vielä saanut lainvoimaa, ja syyte muutoksenhaun johdosta kokonaan tai osaksi hylätään sekä tuomittu vastaavasti vapautetaan rangaistuksesta, on hänellä oikeus saada valtiolta korvaus sen johdosta, että rangaistus tai se osa siitä, josta hänet on vapautettu, on pantu täytäntöön. Samanlainen oikeus on vapausrangaistusta suorittaneella silloin, kun rangaistustuomio puretaan tai kantelun johdosta poistetaan ja, milloin asiassa toimitetaan uusi käsittely, syyte siinä hylätään tai hänet tuomitaan vähempään rangaistukseen kuin hän on suorittanut.

Lain tarkoituksena on siis maksaa korvausta silloin, kun rikosta tutkittaessa tai tuomiota täytäntöönpantaessa tapahtunut vapaudenmenetys osoittautuu syytteen hylkäämisen, purkamisen tai poistamisen vuoksi jälkikäteen aiheettomaksi. Korkein oikeus on päätöksillään jossain määrin laajentanut korvattavien tilanteiden alaa.

Hallituksen esityksen (HE 187/1973, s. 32) mukaan lakia ei sovelleta, jos tuomittua pidetään rangaistuslaitoksessa liian kauan täytäntöönpanossa tapahtuneen virheen vuoksi. Tällaisessa tilanteessa korvausvastuu määräytyy vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n nojalla.

A on ollut kärsimässä tuomioistuimen hänelle langettamaa tuomiota eikä vapaudenmenetys ole siten ollut SyytKorvL:n tarkoittamassa mielessä aiheeton. Tämän vuoksi A:lla ei ole SyytKorvL:n nojalla oikeutta vaatimaansa korvaukseen.

Perustuslain 106 §:n mukaan tuomioistuimella on yksittäisessä jutussa oikeus antaa etusija perustuslain säännökselle, jos lain säännöksen soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa. Vaikka perus- ja ihmisoikeusoikeudet ovat SyytKorvL:n säätämisen jälkeen saaneet lainsäädännössä ja oikeuskäytännössä aiempaa enemmän painoarvoa, käräjäoikeus katsoo, etteivät SyytKorvL:n säännökset ole perustuslain tarkoittamalla tavalla ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa.

Vahingonkorvauslain soveltaminen asiaan

Vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n mukaan julkisyhteisö on velvollinen korvaamaan julkista valtaa käytettäessä virheen tai laiminlyönnin johdosta aiheutuneen vahingon. Vastuu syntyy kuitenkin vain, milloin toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ole noudatettu.

Rikoslain 2c luvun 10 §:n mukaan, jos Rikosseuraamusvirasto katsoo, että koevapauden aikana tapahtuneen rikoksen vuoksi elinkautiseen vankeuteen tuomitun päästämistä ehdonalaiseen vapauteen on harkittava uudelleen, sen on saatettava asia Helsingin hovioikeuden uudelleen käsiteltäväksi.

Lainkohdassa ei tarkemmin määritellä, millaiset koevapauden aikana tehdyt rikokset aiheuttavat tarpeen harkita vapauttamista uudelleen. Hallituksen esityksen (HE 262/2004) mukaan uudelleenharkinta tulee kyseeseen ennen muuta rikoksista, jotka johtaisivat ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

A:n epäiltiin syyllistyneen useisiin eri rikoksiin valvotun koevapauden aikana. A oli pääosin myöntänyt teot. Rikosseuraamusvirasto on pitänyt todennäköisenä, että A tuomitaan rikoksista ehdottomaan vankeusrangaistukseen kuten sittemmin on tapahtunutkin. Käräjäoikeus katsoo, että Rikosseuraamusvirastolla on ollut perusteltu syy saattaa A:n vapauttamista koskeva asia uudelleen käsiteltäväksi.

Elinkautisvangin vapauttamiselle ja vapauttamisesta annetun päätöksen peruuttamiselle ei ole laissa asetettu ehdottomia kriteereitä, vaan niitä koskevat ratkaisut ovat harkinnanvaraisia. Se, että korkein oikeus on harkinnassaan tullut toiseen johtopäätökseen kuin hovioikeus, ei osoita sitä, että Rikosseuraamusvirasto olisi menetellyt virheellisesti tuodessaan A:n vapauttamista koskevan asian uudelleen harkittavaksi.

Vapauttamisharkinnassa arvioidaan, voidaanko vanki vapauttaa hänen suorittaessaan hänelle aiemmin tuomittua rangaistusta eikä kyse siten ole rangaistusvaatimuksen tekemisestä.

Perustuslakivaliokunta on antanut lausuntonsa Rikoslain 2 c luvun 10 §:n mukaisesta menettelystä katsoen, että menettely on ongelmaton perustuslain henkilökohtaista vapautta ja koskemattomuutta koskevan 7 § 3 momentin kannalta (PeVL 21/2005). Käräjäoikeus katsoo, ettei rikoslain 2 c luvun 10 § ei ole miltään osin ristiriidassa perustuslain kanssa.

Rikosseuraamusvirasto on esittänyt hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa hakemukselleen ne perusteet, joiden johdosta se on katsonut perustelluksi saattaa A:n vapauttaminen uudelleen harkittavaksi. A ei ole näyttänyt, että Rikosseuraamusvirasto olisi syyllistynyt tuottamukseen ajaessaan hakemustaan.

Korkein oikeus on päätöksessään määrännyt A:lle uuden vapauttamispäivän noin 1,5 kuukauden päähän päätöksen antamisesta. Korkein oikeus ei ole perustellut ratkaisuaan.

Pitkäaikaisvankien vapauttamisesta annetun lain 7 §:n mukaan, jos hovioikeus päättää päästää tuomitun ehdonalaiseen vapauteen, päätöksessä on määrättävä vapauttamispäivä. Kun korkein oikeus on antanut päätöksen, jolla se on kumonnut hovioikeuden päätöksen ja päättänyt A:n päästämisestä ehdonalaiseen vapauteen, alkuperäinen vapauttamispäivä on jo ollut ohi. Näin ollen korkeimman oikeuden on tullut päätöksessään määrätä uusi vapauttamispäivä.

Rikosseuraamusviraston tehtävänä on tuomioistuimen määräämien rangaistusten täytäntöönpano. Tässä tehtävässään sen tulee noudattaa tuomioistuimen antamia päätöksiä eikä voi harkita niiden oikeellisuutta.

A ei ole näyttänyt, että valtio olisi toiminut asiassa virheellisesti tai syyllistynyt laiminlyönteihin. A:lla ei ole siten oikeutta korvaukseen vahingonkorvauslain perusteella.

Perustuslain ja ihmisoikeussopimusten merkitys asiassa

Perustuslain 7 §:n mukaan jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen. Henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ei saa puuttua eikä vapautta riistää mielivaltaisesti eikä ilman laissa säädettyä perustetta.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 1-kappaleen mukaan jokaisella on oikeus vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen. Keneltäkään ei saa riistää hänen vapauttaan, paitsi kyseisessä artiklassa luetelluissa tapauksissa ja lain määräämässä järjestyksessä. Artiklassa oleva luettelon a-kohdan mukaan vapaudenriisto on oikeutettu, kun henkilö vangitaan lain nojalla sen jälkeen, kun hänet on tuomittu toimivaltaisessa tuomioistuimessa.

Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevassa kansainvälisessä yleissopimuksessa on vastaavan sisältöiset artiklat kuin Euroopan ihmisoikeussopimuksessa.

A:n vankeus on perustunut hänelle rikoksista langetettuun tuomioon. Näin ollen hänen vapaudenmenetyksensä on perustunut lakiin eikä mielivaltaan. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä on katsottu, että vapaudenriisto on laillinen niin kauan kuin se säilyy tuomioistuimen määräämän tuomion puitteissa myös siinä tilanteessa, että tuomitun päästäminen ehdonalaiseen vapauteen jostain syystä lykkääntyy.

Rikoslain 2c luvun 10 §:ää koskevan hallituksen esityksen mukaan (HE 262/2004) elinkautisvangin rangaistusaika vankilassa jatkuu vapauttamista koskevan asian käsittelyajan. Pitkäaikaisvankien vapauttamista koskevan lain 9 §:n mukaan käsiteltäessä vapauttamisen uudelleenharkintaa koskevaa hakemusta hovioikeus voi kieltää ehdonalaista vapauttamista koskevan päätöksen täytäntöönpanon käsittelyn ajaksi. Helsingin hovioikeus on A:n vapauttamisen uudelleenharkintaa koskeneessa oikeudenkäynnissä 5.6.2007 kieltänyt käsittelyn ajaksi 3.12.2007 antamansa, A:n vapauttamista koskeneen päätöksen täytäntöönpanon. Täten A:n vapaudenmenetys uudelleenharkintaa koskevan oikeudenkäynnin aikana on perustunut lakiin.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että sen jälkeen, kun vangin vapauttamisesta on tehty päätös, jo muutaman tunnin viivästys vapauttamisessa on rikkonut ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 1 kohtaa (mm. Leszek Gebura 6.3.2007). Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2008:10 katsonut, että ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu rinnastuu korkeimman oikeuden käsittelemäänsä tapaukseen, jossa kyse oli itse vapauttamista koskeneen päätöksenteon viivästymisestä muutamalla päivällä, koska korkein oikeus katsoi vapaudenmenetyksen johtuneen epäasiallisesta hallinnollisesta menettelystä.

Tässä tapauksessa asian käsittely A:lle alunperin vahvistetun vapauttamispäivän jälkeen on kestänyt jonkin verran yli viisi kuukautta. Käsittelyajan kohtuullisuutta koskeva harkinta riippuu kussakin yksittäistapauksessa vallitsevista olosuhteista ja vapaudenriiston luonteesta. Tässä tapauksessa A on suorittanut elinkautista vankeusrangaistusta. Hän on päästyään koevapauteen syyllistynyt uusiin rikoksiin ja siten itse aiheuttanut vapauttamistaan koskevan asian uudelleen käsittelyn. Asiaa on käsitelty kahdessa oikeusasteessa. Lakiin perustuvat, valitusmenettelyyn liittyvät määräajat ovat vieneet noin puolet asian käsittelyajasta. Käräjäoikeus katsoo, ettei asian käsittelyaika ole ollut kohtuuttoman pitkä eikä loukkaa ihmisoikeussopimuksen määräyksiä.

Ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 3 kappale koskee 1 kappaleen c­ kohdan määräysten nojalla vapautensa menettänyttä, jolla on oikeus oikeudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa tai oikeus tulla vapautetuksi oikeusjutun ollessa vireillä. C-kohta taas koskee henkilöä, joka menettää vapautensa hänen saattamisekseen oikeusviranomaisen tutkittavaksi, milloin on syytä epäillä hänen syyllistyneen rikokseen tai jos katsotaan välttämättömäksi estää häntä tekemästä rikosta tai pakenemasta teon jälkeen. A:n vapaudenmenetys on perustunut lainvoimaiseen tuomioon eikä 5 artiklan 3 kappale siten sovellu tähän tapaukseen.

Ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 5 kappaleen mukaan jokaisella, jonka vapaus on riistetty 5 artiklan määräysten vastaisesti, on täytäntöönpanokelpoinen oikeus vahingonkorvaukseen. Edellä kerrotun perusteella käräjäoikeus katsoo, ettei A:n pitäminen vankeudessa ole loukannut ihmisoikeussopimuksen 5 artiklaa. A:n vapaudenmenetys ei ole muutoinkaan johtunut epäasiallisista syistä.

Kaiken edellä lausutun perusteella käräjäoikeus katsoo, ettei A:lla ole vaatimillaan perusteilla oikeutta korvaukseen.

RATKAISU

Kanne hylätään.

A velvoitetaan korvaamaan Suomen valtion oikeudenkäyntikulut 781 eurolla korkolain 4 § 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua ratkaisun antamisesta lukien.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asian ratkaissut käräjäoikeuden jäsen:

Käräjätuomari Anna-Kaisa Aaltonen

HELSINGIN HOVIOIKEUS TUOMIO 16.12.2011

Valitus

A on toistanut käräjäoikeudessa esittämänsä kanteen ja vaatinut, että valtio velvoitetaan maksamaan hänelle 30.000 euroa korkoineen korvauksena siitä kärsimyksestä, joka hänelle on aiheutunut sen johdosta, että häntä ei päästetty ehdonalaiseen vapauteen Helsingin hovioikeuden 3.12.2007 tekemän päätöksen mukaisesti 1.7.2008 lukien. A on lisäksi vaatinut, että hänet vapautetaan korvaamasta valtion oikeudenkäyntikuluja käräjäoikeudessa ja että valtion oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa jäävät joka tapauksessa valtion vahingoksi.

A:lla on oikeus korvaukseen syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain, vahingonkorvauslain tai korkeimman oikeuden ennakkopäätöksessä KKO: 2008:10 linjattujen periaatteiden ja perusoikeussäännösten perusteella. Koko vapauttamismenettely on perustuslain vastainen. Asiallisesti kysymys on rangaistusvaatimuksen esittämisestä. Menettely ei ole sellainen, joka Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan perusteella oikeuttaisi vapaudenriistoon. Rikosseuraamusvirastonkaan ei olisi pitänyt saattaa asiaa hovioikeuden uudelleen arvioitavaksi. Rikosseuraamusviraston olisi tullut päätyä joka tapauksessa samaan lopputulokseen kuin korkein oikeus rikosten laadun perusteella.

A:n tilanne rinnastuu syyttömästi tuomitulle tai vangitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain mukaisiin tilanteisiin.

Vapauttamisen edellytysten tutkintaa ei olisi estänyt se, että A olisi päästetty 1.7.2008 ehdonalaiseen vapauteen. Vapauttamismenettely on myös liian hidas.

Vastaus

Suomen valtio on vaatinut, että valitus hylätään ja että A velvoitetaan korvaamaan valtion oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa korkoineen.

Käräjäoikeuden tuomio on oikea. Laki syyttömästi tuomitulle tai vangitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta ei soveltunut tapaukseen. Valtion puolella ei ollut tuottamusta.

Asian käsittely hovioikeudessa

Hovioikeudessa on toimitettu pääkäsittely 22.8.2011.

Pääkäsittelyssä A on kertonut olosuhteistaan vankilassa sen jälkeen, kun hän oli menettänyt koevapautensa. A:ta oli valvottu erittäin tarkasti ja häntä oli pidetty suljetulla osastolla. Epätietoisuus ehdonalaiseen vapauteen pääsemisestä oli hänelle erittäin vaikeaa, koska hän oli ollut Suomen pitkäaikaisimpia elinkautisvankeja. Tämä aika vankilassa oli ollut hänelle erittäin raskas.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Taustaa

1. A on tuomittu 21.4.1989 Ruotsissa 3.7.1988 tehdystä murhasta ynnä muusta elinkautiseen vankeuteen. A:n rangaistus on määrätty 15.6.1989 suoritettavaksi Suomessa ja se on samalla muunnettu elinkautiseksi vankeusrangaistukseksi. Siihen sisältyy myös erinäisistä muista rikoksista tuomittuja rangaistuksia.

2. A:n ehdonalaista vapauttamista koskevan asian eri vaiheet ilmenevät käräjäoikeuden ratkaisun selostusosiosta ("Asian riidaton tausta"). Selostuksesta ilmenee, että Helsingin hovioikeus on päätöksellään 3.12.2007 määrännyt A:n päästettäväksi ehdonalaiseen vapauteen 1.7.2008 alkaen. Hovioikeus on rikosseuraamusviraston 30.5.2008 tekemästä hakemuksesta kuitenkin päätöksellään 26.6.2008 kumonnut 3.12.2007 tekemänsä ratkaisun. Korkein oikeus on A:n haettua muutosta hovioikeuden ratkaisuun 17.12.2008 kumonnut hovioikeuden päätöksen ja määrännyt A:n päästettäväksi ehdonalaiseen vapauteen 2.2.2009 alkaen.

3. Elinkautiseen vankeusrangaistukseen tuomittu on voitu 1.10.2006 voimaan tulleen vankeuslainsäädännön mukaan päästää ehdonalaiseen vapauteen pitkäaikaisvankien vapauttamismenettelystä annetun lain mukaisesti. Aikaisemmin elinkautiseen vankeuteen tuomittu voitiin päästää vapauteen vain armahdusteitse.

4. Rikoslain 2 c luvun 10 §:n 1 momentin mukaan ehdonalaisen vapauteen päästäminen elinkautisesta vankeudesta voi tulla kysymykseen aikaisintaan, kun vankilassaoloaikaa on kertynyt 12 vuotta (nuoria rikoksentekijöitä koskevin poikkeuksin). Harkittaessa kysymystä ehdonalaisesta vapauttamisesta on pykälän 2 momentin mukaan kiinnitettävä huomiota elinkautiseen vankeusrangaistukseen johtaneen rikoksen tai rikosten laatuun, tuomitun mahdolliseen myöhempään rikollisuuteen sekä siihen, onko vangin käyttäytymisen tai hänen esittämiensä uhkausten vuoksi ilmeinen vaara, että vanki vapauduttuaan syyllistyy henkeä, terveyttä tai vapautta törkeästi loukkaavaan rikokseen. Huomiota on kiinnitettävä myös rangaistusajan suunnitelman toteutumiseen ja vankila-aikaiseen käyttäytymiseen muutenkin.

5. Ennen kuin elinkautiseen vankeuteen tuomittu päästetään ehdonalaiseen vapauteen hänet voidaan saman pykälän 3 momentin mukaan määrätä yhteiskuntaan sijoittumisen edistämiseksi valvottuun koevapauteen, niin kuin tässä tapauksessa on tehty. Jos rikosseuraamusvirasto katsoo, että koevapauden aikana tehdyn rikoksen vuoksi elinkautisvangin ehdonalaista vapauttamista on harkittava uudelleen, sen on saatettava asia Helsingin hovioikeuden käsiteltäväksi (780/2005).

Kysymyksenasettelu

6. A on katsonut, että hän on ollut perusteetta vapautensa menettäneenä 1.7.2008 alkaen, kunnes hänet on korkeimman oikeuden 17.12.2008 antamalla ratkaisulla päästetty ehdonalaiseen vapauteen 2.2.2009 ja että hänellä on oikeus saada valtiolta korvausta tämän vapaudenmenetyksen johdosta. A:n valituksen perusteella tulee arvioitavaksi, oliko hänen vapaudenmenetykselleen 1.7.2008 ja sen jälkeen ollut laillinen peruste. Toiseksi on arvioitava, voidaanko syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain korvaussäännöksiä ainakin laajentavasti soveltaa hänen vapaudenmenetykseensä. Kysymys on myös siitä, onko tässä julkisen vallan käyttöön kuuluvassa vapauttamismenettelyssä tapahtunut sellainen virhe tai laiminlyönti, jonka perusteella A:lla olisi oikeus vahingonkorvaukseen.

Vapaudenmenetyksen perusteen laillisuus

7. A on katsonut, että uudelleenharkintamenettely on perustuslain vastainen ja asiallisesti siinä on kysymys rangaistusvaatimuksen esittämisestä. Tältä osin hovioikeus toteaa, että rikoslain 2 c luvun 10 §:n 3 momentissa rikosseuraamusvirastolle on annettu valta vaatia ehdonalaista vapauttamista koskevan asian uudelleenkäsittelyä. Pitkäaikaisvankien vapauttamismenettelystä annetussa laissa on lisäksi tarkemmat säännökset asian käsittelystä hovioikeudessa, muutoksenhausta sekä ehdonalaisen vapauttamisen täytäntöönpanokiellosta. Korkein oikeus ei ole ratkaisussaan 17.12.2008 miltään osin asettanut uudelleenharkintamenettelyn perustuslainmukaisuutta kyseenalaiseksi. Hovioikeus katsoo, ettei perustuslain 7 §:n 1 momentin säännöksiä henkilökohtaiseen vapauteen puuttumisesta ole loukattu.

8. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklassa ("Oikeus vapauteen ja turvallisuuteen) on tyhjentävästi lueteltu sopimuksen sallimat perusteet vapaudenriistolle. Jokaisella joka on pidätetty tai joka on menettänyt vapautensa ilman tällaista perustetta, on artiklan 5 kappaleen mukaan "täytäntöönpanokelpoinen oikeus" korvaukseen. A:n valituksen perusteella on kysymys siitä, onko A:n elinkautisen vankeuden jatkumiselle 1.7.2008 ja sen jälkeen ollut ihmisoikeussopimuksen 5 artiklassa tarkoitettu peruste. Kysymykseen tulee lähinnä 5 artiklan 1 a kappaleen soveltuminen. Sen mukaan vapaudenriisto voi tulla kysymykseen, kun henkilö vangitaan lain nojalla sen jälkeen, kun hänet on tuomittu toimivaltaisessa tuomioistuimessa.

9. Hovioikeuden 3.12.2007 tekemä päätös A:n ehdonalaisesta vapauttamisesta on ollut osa sitä menettelyä, jolla elinkautiseen vankeuteen tuomittu voidaan uuden vankeuslainsäädännön mukaan ilman armahdusmenettelyä päästää vapauteen. Laista kuitenkin ilmenee, että tällainen vapauttamispäätös on alun alkaenkin ehdollinen. Ehdonalaista vapauttamista koskeva asia voidaan koevapauden aikana tehdyn rikoksen perusteella ottaa uudelleen harkittavaksi ja koevapaus voidaan laissa säädetyin edellytyksin myös peruuttaa.

10. Hovioikeuden peruutettua 26.6.2008 ehdonalaista vapauttamista koskevan aikaisemman päätöksensä on elinkautisen vankeusrangaistuksen suorittaminen edelleenkin myös 1.7.2008 ja sen jälkeen perustunut ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 1 a kappaleen mukaisesti siihen toimivaltaisen tuomioistuimen tuomioon, jolla A on tuomittu elinkautiseen vankeuteen. Hovioikeuden päätös 26.6.2008 ei ole tarkoittanut uuden rangaistuksen tuomitsemista tai rangaistusajan pidentämistä, vaan kannanottoa siihen, että A ei sillä hetkellä täyttänyt ehdonalaisen vapauden edellytyksiä, minkä vuoksi häntä ei hovioikeuden päätöksen mukaan voinut myöskään päästää ehdonalaiseen vapauteen. Elinkautista vankeutta koskevalla tuomiolla ja ehdonalaisen vapauden peruuttamisella on siten katsottava olleen riittävä yhteys (ks. esim. Leszek Gebura 6.3.2007 ja Kafkaris 12.2.2008). Vapaudenmenetys on näin ollen perustunut ihmisoikeussopimuksen 5 artiklassa tarkoitettuun lailliseen perusteeseen.

Syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain soveltuminen

11. Syyttömästi vangitulle tai tuomitulle vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain 1 § koskee tapauksia, joissa henkilö on ollut laissa tarkoitetulla tavalla vapautensa menettäneenä ennen tuomion antamista. Lain 3 § puolestaan tarkoittaa niitä tilanteita, joissa joku on tuomion perusteella suorittanut vapausrangaistusta mutta syyte on sittemmin muutoksenhaun johdosta kokonaan tai osin hylätty taikka ylimääräisen muutoksenhaun perusteella purettu tai poistettu. A on tuomittu lainvoimaisesti elinkautiseen vankeusrangaistukseen ja tuomio on kaikilta osin pysyvä. Lain sanamuodon mukaan ei ole edellytyksiä suorittaa A:lle hänen vaatimaansa korvausta vapauden menetyksestä.

12. Oikeuskäytännössä on kuitenkin katsottu, että lain korvaussäännöksiä on tulkittava laajasti ja että niitä on tarvittaessa sovellettava analogisesti (ks. KKO 1991:155, 1994:84, 1996:75, 2000:1, 2005:128). Toisaalta on myös tapauksia, joissa riittävää analogiaa aiheettoman vapaudenmenetyksen korvaamiselle juuri kyseisen lain perusteella ei ole katsottu olevan (KKO 2008:10).

13. Nyt käsiteltävänä olevaan tapaukseen rinnastuu varsin läheisesti korkeimman oikeuden ennakkopäätöksellä ratkaisema asia (KKO 1996:75). Poliisi oli ottanut ehdonalaisesti vapautetun käytösrikkomuksen vuoksi säilöön, mutta käräjäoikeus oli sittemmin katsonut, ettei perusteita ehdonalaisen vapauttamisen menettämiselle kuitenkaan ollut. Korkein oikeus katsoi, että jos käytösrikkomukseen perustuva ehdonalaiseen vapauteen menettämistä koskeva vaatimus hylätään, on säilöön otetun vapauden menetyskin yleensä ollut aiheeton. Korkeimman oikeuden mukaan säilöön otetun asema on tällöin rinnastettavissa sellaiseen rikoksesta epäiltynä pidätettyyn, jota vastaan nostettu syyte sittemmin hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisun mukaan säilöön otetulla oli edellä mainitun lain 1 ja 4 §:n perusteella oikeus saada korvausta aiheettomasta vapauden menetyksestään.

14. A:n tapauksessa korkein oikeus oli päätynyt ehdonalaisen vapauden peruuttamista koskevassa kysymyksessä eri lopputulokseen kuin hovioikeus. Jos hovioikeus olisi arvioinut asian samalla tavoin kuin korkein oikeus, A olisi päästetty ehdonalaiseen vapauteen jo 1.7.2008.

15. Elinkautisvangin ehdonalaiseen vapauteen päästäminen on vahvasti harkinnanvarainen asia. Päätöstä tehtäessä on kiinnitettävä huomiota kaikkiin rikoslain 2 c luvun 10 §:n 2 momentissa tarkoitettuihin seikkoihin. Keskeisenä voidaan pitää sen arviointia, miten vanki sopeutuu vapauteen ja minkälainen väkivaltariski vapautumiseen voi liittyä. Tämän kokonaisarvion tekeminen poikkeaa merkittävästi siitä näyttö- ja syyllisyysarvioinnista, jota rikosasian käsittelyn eri vaiheissa tehdään ja jota koskevat ratkaisut voivat johtaa siihen, että vapaudenmenetys osoittautuukin aiheettomaksi.

16. Elinkautisvankia koskeva vapauttamisharkinta on säännönmukainen osa vapauttamismenettelyä. Menettelyyn kuuluu myös muutoksenhakumahdollisuus. Vapauttamisharkinnassa saatetaan myös päätyä eri oikeusasteissa perustellusti erilaisiinkin lopputuloksiin. Ottaen huomioon menettelyn tarkoitus ja vapauttamisharkinnan luonne ei hovioikeuden käsityksen mukaan olekaan perusteltua pitää ehdonalaisen vapauttamisen edellä tarkoitettua myöhentymistä sellaisena aiheettomana vapaudenmenetyksenä, johon mainitun erityislain korvaussäännöksiä tulisi laajentavasti soveltaa.

17. Hovioikeus katsoo myös, että nyt käsiteltävää ja vuonna 1996 ratkaistua asiaa ei voida samankaltaisuudestaan huolimatta täysin rinnastaa toisiinsa. Aikaisemmassa asiassa oli kysymys siitä, mikä merkitys yksittäiselle käytösrikkomukselle oli annettava seuraamusharkinnassa, kun tässä tapauksessa kysymys on ollut edellä tarkoitetuin tavoin vapauttamisedellytysten laajapohjaisesta kokonaisharkinnasta.

18. Edellytyksiä korvauksen suorittamiselle ei siten ole syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain nojalla.

Oikeus vahingonkorvauksen

19. A on katsonut, että hänelle aiheutunut vapaudenmenetys on perustunut virheelliseen menettelyyn julkista valtaa käytettäessä ja että hänellä on sen vuoksi oikeus saada korvausta vapaudenmenetyksestään vahingonkorvauslain nojalla. Hovioikeuden pääkäsittelyssä A on selittänyt, että vaatimus perustuu nimenomaan rikosseuraamusviraston virheelliseen menettelyyn. Rikosseuraamusviraston ei olisi tullut saattaa asiaa hovioikeuden uudelleen harkittavaksi ottaen huomioon valvottuna koeaikana tehdyn uuden rikoksen luonne. Hakemusta on myös ajettu yksipuolisesti eikä aikaisempaa vapauttamispäivää puoltavia seikkoja ole tuotu esiin.

20. Vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n mukaan julkisyhteisö on velvollinen korvaamaan julkista valtaa käytettäessä virheen tai laiminlyönnin johdosta aiheutuneen vahingon.

21. Niin kuin korkein oikeus on ehdonalaista vapauttamista koskevassa ratkaisussaan todennut, rikosseuraamusvirastolla on ollut rikoslain 2 c luvun 10 §:n 3 momentin nojalla oikeus esittää hovioikeudessa vaatimus A:n ehdonalaisen vapauttamisen harkitsemisesta uudelleen ja lausua käsityksensä siitä, miten sen hakemus tulisi ratkaista.

22. Rikosseuraamusviraston 30.5.2008 tekemä hakemus asian uusintakäsittelystä on perustunut niihin rikoksiin, jotka A on valvottuna koeaikana tehnyt eli kahteen törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen, kahteen kulkuneuvon kuljettamiseen oikeudetta ja moottorikulkuneuvon käyttövarkauteen. Vantaan käräjäoikeus on 26.6.2008 tuominnut hänet niistä 60 päivän ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

23. Korkein oikeus on todettuaan hovioikeuden tavoin, että A:n valvotun koevapauden aikana tekemät rikokset ovat vakavia ja että hän on aiheuttanut teoillaan kyseiselle rikoslajille tyypillistä vaaraa, katsonut, että tämä rikollisuus on huomattavan erilaatuista ja selvästi lievemmin rangaistavaa kuin ne rikokset, joista hänet on tuomittu elinkautiseen vankeuteen. Korkein oikeus on lisäksi katsonut, että A:n koevapauden aikana tekemien rikosten tai muunkaan täytäntöönpanon aikana tapahtuneen rikollisuuden ei voida katsoa osoittavan ilmeistä vaaraa siitä, että hän vapauduttuaan syyllistyisi henkeä, terveyttä tai vapautta loukkaavaan rikokseen.

24. Korkein oikeus on siis arvioinut koevapauden aikana tapahtuneen rikollisuuden merkityksen toisin kuin rikosseuraamusvirasto ja hovioikeus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että rikosseuraamusvirasto olisi menetellyt virheellisesti hakiessaan hovioikeuden aikaisemman päätöksen peruuttamista. Rikosseuraamusviraston hakemus on laissa tarkoitetulla tavalla perustunut valvotun koevapauden aikana tehtyyn rikokseen. Jo lain esitöissä on todettu, että uudelleenharkinta tulee kysymykseen ennen muuta rikoksissa, jotka johtaisivat ehdottomaan vankeusrangaistukseen (HE 262/2004, yksityiskohtaiset perustelut). Hovioikeus katsookin, että rikosseuraamusvirasto ei ole asiassa ylittänyt harkintavaltaansa.

25. Asiassa ei ole myöskään näytetty, että rikosseuraamusvirasto ei olisi noudattanut asiassa objektiivisuutta tai että se olisi esittänyt asiassa hakemuksensa tueksi yksipuolisia tai harhaanjohtavia tietoja. A:lla on lisäksi itsellään ollut mahdollisuus hovioikeudessa esittää kantansa rikosseuraamusviraston esittämästä selvityksestä.

26. Hovioikeus on jo aikaisemmin todennut, että elinkautisvangin vapauttamisharkinta on osa säännönmukaista vapauttamismenettelyä ja että tässä harkinnassa eri oikeusasteet voivat päätyä myös toisistaan poikkeaviin lopputuloksiin. Toisin kuin tapauksessa KKO 2008:10 nyt ei ole kysymys siitä, että A olisi julkisen vallan vastuulla olevan virheen tai laiminlyönnin perusteella menettänyt vapautensa tavalla, jota voidaan pitää perus- ja ihmisoikeutena suojatun henkilökohtaisen vapauden loukkauksena.

27. A on lisäksi katsonut, että hänen muutoksenhakuasiansa käsittely on kestänyt korkeimmassa oikeudessa liian kauan. A:n valituslupahakemus on toimitettu korkeimpaan oikeuteen 2.7.2008 ja korkein oikeus on antanut ratkaisunsa 17.12.2008.

28. Hovioikeuden käsityksen mukaan ei voida pitää kokonaan poissuljettuna, että ehdonalaisen vapauden alkamisajankohdan siirtyminen vapauttamismenettelyn tuomioistuinkäsittelyn viipymisen vuoksi voisi myös oikeuttaa hyvitykseen näin pitkittyneen vapaudenmenetyksen vuoksi. Hovioikeus toteaa, että tässä tapauksessa asian käsittely korkeimmassa oikeudessa oli kestänyt muutoksenhaulle varatun ajan päättymisen jälkeen noin 3,5 kuukautta ja valituksen toimittamisen jälkeen 5,5 kuukautta. Ottaen huomioon korkeimman oikeuden tehtävä ennakkopäätöstuomioistuimena ja tämän asian laatu, kysymys ei voi olla sellaisesta asian käsittelyn pitkittymisestä, joka voisi oikeuttaa A:n saamaan valtiolta korvausta tai muuta hyvitystä.

29. Edellä sanotun perusteella hovioikeuden johtopäätös on, että A:lla ei ole oikeutta saada valtion korvausta sen johdosta, että hän on ollut vapautensa menettäneenä 1.7.2008 - 2.2.2009.

Oikeudenkäyntikulut

30. Asiassa on ollut kysymys vapauden menetyksen korvaamista koskevasta vaatimuksesta, jonka osapuolena on ollut elinkautista vankeutta suorittanut ja valtio. Lainsäädäntö ei ole asiassa yksiselitteinen ja asian arvioinnissa tulee esille erilaisia perusoikeus- ja ihmisoikeuskysymyksiä. Hovioikeus katsoo, että tässä tilanteessa on perusteltua, ettei A asian lopputuloksesta riippumatta velvoiteta korvaamaan valtion oikeudenkäyntikuluja.

Tuomiolauselma

Muutos käräjäoikeuden tuomioon:

A vapautetaan velvollisuudesta korvata valtion oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa.

Muilta osin käräjäoikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Valtion vaatimus oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta hovioikeudessa hylätään.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

hovioikeuden presidentti Mikko Könkkölä
hovioikeudenneuvos Harri Katara
määräaikainen hovioikeudenneuvos Arja Mäki

Lainvoimaisuus:

Lainvoimainen. Korkeimman oikeuden ratkaisu 15.11.2012 : Ei valituslupaa.